KRITIIKIT - Omenavaras



Jenni Sainio, Liikekieli.com 7/2013


Kira Riikosen Omenavaras alkaa loistavasti omenanpuraisuäänen ja tanssijoiden välisen jännitteen rykäisyllä antaen odottaa paljon. Valkoisiin puetut tanssijat enkelinsiipimäisine pitsipyrstöineen näyttämön kiiltävää taustakangasta ja omenarivistöjä vasten merkkaavat tämänkin esityksen tanssiteatterin piiriin. Myös tässä teoksessa äänisuunnittelu on valtava osa kokonaisuutta, ääni tunnelmoittaa ja aksentoi liikettä luoden esityksen kokonaisrakennetta. Muutamat puheenparret muun muassa Eedenin porttien takaisista unisex-pukuhuoneista hukkuvat liikkeen määrään. Ollaan paratiisin puutarhassa. Riikosen mukaan teoksen alkuideana on ollut juutalaisen Kabbalan mukainen tarina Aatamin ensimmäisestä vaimosta, itsenäisestä Lilithistä.
Liikkeellisesti teoksen loppupuolella on pidempi kontaktiduetto, joka saa hyvät väreet kulkemaan kehossani. Milla Virtasen Lilithin tarinaan sopiva intohimoinen tanssijanlaatu yhdessä seesteisen Tuomas Mikkolan kanssa on kontrastinen jo itsessään. Teoksen loppukuva parista yhteinen omena suiden välissä on yhtä lailla alkukuvan kanssa osuva.



KRITIIKIT - Kiviä taskussa



Päivi Taussi, kulttuuritoimittaja, Kymen Sanomat 4.10.2013
MUUNTAUTUMISEN MESTARIT

Marie Jones: Kiviä taskussa. Ohjaus Ilkka Laasonen. Rooleissa Kari Suhonen ja Heikki Törmi. Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämöllä 2.10.
Seudun tulevaisuudennäkymät ovat kaikkea muuta kuin häävit. Perinteiset elinkeinot eivät enää elätä. Työttömät nuoret eivät uskalla perustaa perhettä, koska eivät luota, että pystyisivät huolehtimaan siitä. Plus-kolmikymppiset ovat haudanneet haaveensa, ja teinien unelmat ovat omiaan ajamaan nämä tuhoon.
Henkinen maisema on siis jokseenkin ankea. Sitten alkaa tapahtua: siellä ruvetaan kuvaamaan amerikkalaista elokuvaa, kylään tulee tähtiä, elämää ja kyläläisille työtä.
Tietenkään onnenpotku ei ole pelkän hyvän lupaus. Se kärjistää tilanteen. Nyt kyläläiset ovat lapsipuolen asemassa kotonaan, ja vieraat määräävät, miten eletään.
Marie Jonesin näytelmän tausta-asetelma on melkoinen tragedia. Siitä syntynyt teatteri on kuitenkin parhaimmillaan hurjaa lavailakointia. Kotkan Naapuri-näyttämölle tuotu esitys todentaa työryhmän tiedotustilaisuuslausunnot, että kyseessä on ehdottomasti komedia.
Aikaisemmin näkemissäni Kiviä taskussa -tulkinnoissa musta pohjaväri kyllä näkyy selvemmin. Nyt, kun Ilkka Laasosen ohjauksessa musta ei ole niin mustaa, hauskanpito korostuu ja jättää varjoonsa kaikkein koskettavimman ulottuvuuden.
Hauskanpidolla on tietysti puolensa. Kiviä taskussa vastaa nauruntarpeeseen.
Kari Suhonen ja Heikki Törmi, yhteistyökumppanina olevan Kajaanin kaupunginteatterin näyttelijät, vaihtavat roolia sekunnissa. He ovat tarinan päähenkilöt Charlie ja Jake, mutta he esittävät myös toistakymmentä muuta osaa.
Suhonen ja Törmi ovat muuntautumisen mestareita, kuten näytelmä vaatii. Puhetapa, ilme, ryhti, käden liike ja pään heilautus saavat todistaa, kuka kulloinkin on esillä. Roolihenkilöillä ei ole edes nimikkovaatteita, vaan Erin voi keikistellä Jaken takissa tai verryttelypuserossa ja Charlien ruutupaita pukee monta muutakin henkilöä. Tunnistaminen on kiinni vain näyttelijän ilmaisusta. Ensi-illassa jokin kohta taisi nuljahtaa väärään koodiin.
Kiviä taskussa on näyttelijöiden juhlaa. Roolien kirjo tarjoaa näyttelijöille mahdollisuuden pelleillä tyyppikliseillä, ja myös siitä irtoaa hupia. Itse asiassa monet filmiryhmän edustajat jäävätkin vain tyypeiksi.
Kotkaan tullutta esitystä syventää musiikki: Suhonen ja Törmi tarttuvat aika ajoin soittimiinsa ja esittävät irlantilaista kansanmusiikkia. Soitto on hienoa, ja se rakentaa miljöötä.
Maisema ja mielenmaisema syntyvät tietysti myös lavastuksesta, tanssista, puvuista, valoista ja äänistä. Nostettakoon Jori Tossavaisen äänisuunnittelusta pieni esimerkki: hautajaisten kaikuääni loihtii ympärille kirkon.


Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 25.2.2013
ROOLI VAIHTUU LENNOSTA EIKÄ PERMANTO PITELE

Hitaus on joskus hyvästä. Kajaanin kaupunginteatteri ei kerinnyt ensimmäiseen aaltoon, kun Marie Jonesin menestysnäytelmä Kiviä taskussa pyyhkäisi Suomen teatterikentän yli kymmenkunta vuotta sitten. Näyttelijät Kari Suhonen ja Heikki Törmi ehtivät kypsytellä omaa ideaansa, kuinka tuoreuttaa irlantilaistarina.
Musikaalisten miesten päässä alkoi tietysti soida ja jalka vipattaa.
Ilkka Laasosta ei tarvinnut taivutella ohjaajaksi, sillä hän tunsi entuudestaan kaverusten kyvyt.
Musiikista ei silti ole tehty näytelmän kuorrutusta, välinumeroita, vaan se on soitettu sen sisään. Irlantilainen kansanmusiikki ja eri instrumentteja taitavat näyttelijät kuljettavat biiseillä tarinaa eteenpäin. Pelimannit ottavat toisistaan mittaa kilpasoitannassa.
Jalka nousee näyttämöllä ja erityisen vauhdikkaasti riverdancessa. Valokuva on todiste kaksikon ketteryydestä.
Jori Tossavaisen viimeistelty äänisuunnittelu loksauttelee kokonaisuuden palaset paikoilleen.
Kiviä taskussa kertoo Irlannin lounaiskolkassa tehtävän elokuvan kuvauksista. Amerikkalainen filmiryhmä saapuu syrjäiseen kylään kuvaamaan Hiljaista laaksoa ja vihreän saaren värivivahteita. Kyläläiset pestataan avustajiksi.
Näytelmässä on kyse unelmien ja todellisuuden välillä vallitsevasta ristiriidasta, irlantilaisesta ylpeydestä ja kasvojen säilyttämisestä, ihmisten oikeudesta kertoa itse omat tarinansa.
Keskeisiä henkilöitä ovat yli kolmikymppiset luuserit Charlie (Kari Suhonen) ja Jake (Heikki Törmi). Videofirmansa kaatanut Charlie yrittää saada omaa käsikirjoitustaan luettavaksi. Jakelle ovet eivät ole auenneet Amerikassaan.
Nimensä näytelmä saa tragediasta. Nuori mies täyttää taskunsa kivillä ja hukuttautuu.
Koominen keventää elämän kipeyttä. Elokuviin ei mennä masentumaan, sitä varten on teatteri, kuten esitys letkauttaa. Valkokankaan voi täyttää vaikka lehmillä.
Näytelmän juju on se, että kaksi näyttelijää esittävät kaikki roolit. Niitä on viisitoista. Kaikki vaihdot tapahtuvat lavalla, katsojien nähden.
Kiviä taskussa on teksti, josta tulee näyttämöllä juuri niin hyvä, miten taitavia näyttelijät ovat. Valovoimaiset Suhonen ja Törmi ovat parhaimmillaan ilmiömäisen hyviä. Työskentelystä välittyy läsnäolo ja kyky kuunnella.
He vaihtavat roolista toiseen hatunvaihtotekniikalla eikä lakkiakaan aina tarvita. Rooli vaihtuu lennossa, kesken askeleen tai käännöksen.
Bravuureja kummallakin on useita. Törmin nuori ja kaunis ohjausassistentti Erin on erityisen viehkeä. Suhonen herkuttelee aitoa aksenttia hakevana filmitähtenä, Caroline Giovannina. Suhosen Fin, puhevikainen paikallinen heppu, kerää empatiapisteitä.
Paikoin esitys hakee vielä tarkempaa ajoitusta, rytmistä viimeistelyä. Se tapahtunee ajan kanssa. Esitykselle uskaltaa ennustaa pitkää elinkaarta, kiertuevuosia.
Lavastaja Markku Hernetkoski on toteuttanut oman versionsa Hiljaisesta kansasta. Se on hauska ja tyylikäs. Heinäpäinä seisovat eläin- ja ihmisfiguurit. Takkeja niille ei ole puettu, koska ne toimivat myös soitintelineinä.
Yleisö hahmottuu avustajien joukoksi. Mekin olemme bussiin pakkautuneita turpeennostajia; kantapeikkoja kylässä, joka vie ihmiseltä jalat alta.
Loppukiitosten pikakelaus rooleista on mainio. Tanssinumerosta emme tosin saaneet uusintaa taputtamallakaan.



KRITIIKIT - Ainakin miljoona sinistä kissaa



KOULUKIUSATUSTA SAMUELISTA EI TULE KOULUAMPUJAA
Kuvittele, kuvittele, kuvittele… Kajaanin kaupunginteatterin Ainakin miljoona sinistä kissaa –näytelmä tempaisee jo heti alusta lähtien mukaansa taianomaiseen maailmaansa. Tuo maailma on tuttu Kaarina Helakisan teksteistä. Fantasia kohtaa reaalimaailman.
Ainakin miljoona sinistä kissaa on enemmän kuin kokonaisuuksiensa summa. Näytelmän dramatisoija ja ohjaaja Aino Kivi on luonut lavastaja Milla Martikaisen ja videoiden suunnitteluun, kuvaukseen ja leikkaukseen kolmantena osallistuneen Joonas Mannisen kanssa kokonaisvaltaisen elämystilan.
Tärkeä rooli on myös valosuunnittelija Mirkka Saarella ja äänisuunnittelija Jori Tossavaisella. Valoilla meidät siirretään vuoroin 11-vuotiaan Samuel Tuulen mielikuvitusmaailmaan, vuoroin hänen arkeensa.
Tila elää ympärillämme. Tuulenhenki Arielin ääni kuuluu välillä katsomon takaa ja saa kurkkimaan olan yli. Kovaa hakkaava ääni kertoo, että Samuel kokee kiusaajiensa tönimiset murskaavina.
Samuel keskustelee videon avulla punamekkoisen tytön (Claudia Ballini) kanssa ja pitää videopäiväkirjaa. Kissa-aiheiset mainokset pyörivät valkokankaalla. Anne Ballinin dramaattisella kertojanäänellä on suuri merkitys vahvan tunnelman luojana.
Juuri tunnelma on olennaista Helakisan teksteissä. Niin näytelmäversiossakin.
Aiheena on koulukiusaaminen ja myös se, miten Samuelin äiti, isä ja opettaja eivät omilta ongelmiltaan ja kiireiltään huomaa pojan pahaa oloa. Samuel jää läheisilleen näkymättömäksi. Luokkakavereilleen hän ei kelpaa, koska hän ei pidä pallopeleistä.
Samuel unelmoi mieleisensä maailman. Se on sinisten kissojen maailma, ja kauhein niistä on Kalivan.
Arielin ohje Samuelille on: ”Pidä huolta unelmistasi. Niitä kannattaa vaalia, eikä niitä pidä päästää karkuun.” Samuel ei aluksi tätä hallitse, joten kaikki muutkin alkavat nähdä sinisiä kissoja ja käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Unelmista tulee kauppatavaraa.
Ongelmiin ei anneta konkreettisia ratkaisuja, mutta näytelmä on katsojilleen terapeuttinen.
Sanomana on, että ihmisellä on itsellään valta päättää, millaisen lopun tapahtumat saavat. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, miten Samuel pystyy hallitsemaan tunteitaan, välttämään tuhoavan raivon ja keskittymään hyvään. Samuel kääntyy suuntaan, jossa koulukiusatusta ei tule kouluampujaa eikä provosoivien nettivideoiden tekijää.
Helakisa viittasi teksteissään toisiin teksteihin. Tässä Ariel on Shakespearen Myrskystä.
Kauhea Kalivan tuo mieleen hindujumaluuksia: Kalin, joka on tuhon ja luomisen jumalatar, ja sinisen Vishnun, joka on rakkautta ja elämää ylläpitävä jumala.
Samuel oli kirjoittanut aineen siitä, miten hän on kuvitellut leijonan. Muinaisessa Egyptissä hyvän kissajumalatar Bastetin, lastenkin suojelijan, sisar oli leijonapäinen Sekhmet, joka symbolisoi ihmisen tuhoavaa voimaa.
Samuel on valmis hyvään, vaikka pelkääkin välillä pahan puolensa voittavan.
Samuelia näyttelevä Iida-Maaria Lindstedt hahmottelee varhaisteinin, joka on poikamaisen raisu, mutta jolla on taiteilijageenit ja kyky abstraktiin ajatteluun.
Helakisan hengessä näytelmän käsiohjelmassa on tarra-arkki, josta saa leikata irti sinisiä kissoja. Teatteritalon lämpiön seinillä on ristijärveläisten koululaisten piirroksia aiheesta.
Hienoa, että Aino Kivi on TeaKin lopputyönään halunnut tehdä koko perheen näytelmän jostakin muusta tekstistä kuin loppuunkuluneista suosikkiklassikoista. Helakisan tekstit antaisivat eväitä muillekin teatterintekijöille nyt, kun fantasiakirjallisuus on kova sana lasten ja nuoreten maailmassa.
Näytelmän suositusikäraja kuusi vuotta toimii, koska näytelmässä on kohtauksia, jotka ovat sitä nuoremmille lapsille selvästi liian pelottavia.



KRITIIKIT - Matti ja Piru


Kaisu Mikkola, Teatteri-lehti 7/2011
KORPIKANSAN VÄRIKÄS HISTORIA
Juha Hurmeen Kainuu-trilogia matkaa animismista paholaisen aikaan
Muinaisissa koulun aamunavauksissako se oli, että ensin herätettiin kiinnostus kertomalla vertauksena satu ja sen päälle jysäytettiin realistinen mitä se on –osuus, joka lätsähti päin kuulijaparan omaa nykytodellisuutta?
Vastaavanlainen tunnelma jäi päälle Kajaanin Kaupunginteatterin episodimaisesta Matti ja Piru –tarinasta.
Juha Hurme on jälleen osoittanut sivistyksensä monipuolisuuden jatkaessaan Kainuu-trilogiaa, joka on jossain määrin sovinnaisempi kuin Kristian Smedsin samaan teatteriin tekemä trilogia vuosituhannen alussa.
Tämänkertaisessa kirjallisessa kavalkadissa kansansatujen välistä putkahtelevat niin haanpäät, kiannot kuin päivänpolitiikkakin.
Hurmeen runsaudensarvesta ravistetut kansansadut tuovat ensin terveiset animistisilta ajoilta, jolloin Pyhä Pietari ja Kiesuskin vasta suunnittelivat astelua maan päällä, ihan Suomen kamaralla, ihmisiä testaamaan. Lopulta kristinuskon jälkeinen paholaisen aika poliittisen teatterin muistumineen edustaa meidän ahnetta aikaamme. Siksipä onkin mielenkiintoista odottaa loppuratkaisua ja sitä, päihittääkö paha hyvän 6-0. Vai onko se sittenkin Matti, joka voittaa Pirun yhtä komein luvuin?
Alun lempeät hölmöläis- ja muut sadut törmäävät väliajan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kannanottoon, suorastaan kauan kaivattuun poliittiseen teatteriin. Kavalkadi koostuu niin maagisista tarinoista kuin legendamaisista kertomuksista. Mutta mitä kaikkea onkaan yhdistetty toisiinsa? Näiden yhdistelmien oivaltaminen ja purku aktivoivat katsojan sellaiseen tunnistamisen iloon, jonka kaltaisen mielentilan aistii vallinneen myös tekstejä dramatisoineessa Hurmeessa.
Hannele Niemisen herra Hakkarainen – tässä tapauksessa varmuuden vuoksi etunimeltään Jorttana – pamauttaa vanhat legendat suoraan poliittiseen syksyymme ja päivittää virityksen vaihtumisen niin, ettei ilmapiirin muutos jää kenellekään epäselväksi.
Perttu Hallikainen on salaviisas hölmöläissatujen Mattina ja vilauttaa hahmon sisälle kätkeytyvää Kristuksen sivupersoonaa ylen säästeliäästi. Eeva Aitan tekemä Piru käy läpi vähittäistä muodonmuutosta saapasjalkakissaksi, vaikka bulgakovilainen hahmokin käväisee mielessä.
Entiseksi kalastajaksi ja nykyiseksi portsariksi esittäytyvän Pyhän Pietarin leppoisa hahmo sopii hyvin Teuvo Viljakaiselle, joka kohtaa maanpäällisellä vaelluksellaan pari varsin kavalkadimaista persoonaa, Pussisen akan ja haavoittunutta enkeliä muistuttavan Liisan tämän lapsilaumasta. Kati Hänninen ja etenkin Satu Lipponen sopeutuvat näihin kahteen rooliin kuten moneen muuhunkin osaansa koko episodinäytelmän onnistumiselle tärkeinä, tarkkoina lähikuvina.
Satukooste on saanut parhaat mahdolliset visuaaliset ja oivaltavat auditiiviset puitteet kokonaisvaikutelmaa kumuloimaan. Markku Hernetkosken arkaaisen tuohikulttuurin estetiikka on lajissaan mestariluokkaa. Erityisesti takanäyttämöä hallitseva toteemimainen vaivaisukon ja sätkynuken yhdistelmä sähköistää tähtivierailun tavoin: tämä tähti näyttäisi olevan vierailulla suoran jostakin ITE-taidenäyttelystä. Jori Tossavaisen kekseliäs ja tarkka äänimaailma nostaa yleisöystävällisen esityksen kokonaistehon maksimiin.
Katonrajan kalliopiirrosmaiset mobilet monipuolistavat näyttämökuvaa kertoessaan, että esihistoriallinen esteettinen kieli toimii yhä. Kalliopiirrosten kielellä voi tulkita jopa rintamamiestalon ja siniristilipun.
Sanan lisäksi arvossaan ovat suomalaisen iskelmän klassikot, jotka sulautuvat muuhun menoon. Niin toisistaan irrallaan olevista osasista kuin Matti ja Piru onkin koottu, osaset sulautuvat fiktiiviseksi korpikansan historiaksi.
 
Sari Ohinmaa, Raahen Seutu 10.10.2011
LUONNOSTA OLET SINÄ TULLUT
Kuka minä olen? Siinä ihmisenä olemisen yksi suuri peruskysymys.
Keitä me suomalaiset olemme? Pirun riivaamaa sakkia, joka on vastikään laskeutunut puusta ja jolle on annettu kaikki mahdollisuudet rakentaa naisenmuotoisesta maastaan paratiisi.
Kun syyskuussa 2011 lukee Matti ja piru –näytelmän käsiohjelmasta kesälahtisen Juhana Holopaisen iltasatua vuodelta 1887, ja sen päälle katsoo näytelmän, nousee mielen päälle ajatus palaamisesta takaisin, johonkin sellaiseen perussuomalaisuuteen, josta Timo Soinikaan ei tiedä mitään. Mutta olemmeko jo liian kaukana menneestä?
Kajaanin kaupungin tämänvuotinen menestystarina on Koirien Kalevala, joka liikkuu samalla alkujuuristolla kuin Matti ja piru. Siinä missä lastennäytelmä kertoo rockhenkisesti muinaiset tarinamme, Matti ja piru inhimillistää suoremmin, mutta lämmöllä.
Juha Hurme tiristää mehukkailla tarinoillaan suomalaisuuden ydinmehua ikiaikaisista kansansaduista. Tarinoiden jyvälaari on ehtymätön ja rikas ja kun vähän kallistetaan tulokulmaa tähän päivään, saadaan jo naaman eteen peiliä, josta sopii ihmetellä kussa sitä oikein ollaan.
Alkukuvassa esi-isämme liikkuvat kylmässä viimassa, kuin aikojen alussa ikään. Suomeen lähetetty Santta Pietari tulee reppuineen ja alkaa heitellä ilmaan lämpöä, jolloin hahmot sulavat linnuiksi, karhuiksi, jopa sääskiksi asti. Syntyy Suomi ja sen ihmeellisesti suossa molskaavat asujat, eläimet ja ihmiset.
Jori Tossavaisen luoma äänimaailma on tarkka ja kantaa koko näytelmää ratkaisevasti ja nautittavasti. Koska esillepano on hurmemaisittain riisuttu, äänet rakentavat todellisuutta näyttelijöiden kanssa. Reippaat ukkosenjytinät tuntuvat palleassa asti ja kun Pussisen akka lyö nasakan aksentoidusti mateen hengiltä, laajenee näyttämö silmänräpäyksessä järveksi.
Kuudella näyttelijällä saadaan paljon aikaan. Eeva Aitta on elastinen ja heavymetalhenkisesti muotoiltu piru.
Teuvo Viljakainen lämmittää näyttämöä olemuksellaan kuin palomuuri. Hannele Nieminen kohoaa ahneuden ruumiillistumaksi Jumalan kaltaiseksi haluavana Jorttana Hakkaraisena, jolle ei tarvitse kauaa esikuvia iltapäivälehtien sivuilta hakea.
Perttu Hallikainen liikkuu Matin ääripäissä sulavana kuin kärppä. Kati Hännisen Pussisen akka on voimakas, jymäkkä nainen. Satu Lipposen Pussisen Liisaa katsoessa silmät kyyneltyvät ja laulunsa on musertavan herkkää.
Laulut ja soitot irtoavat ryhmästä luontevasti ja vähin värkein. Hölmölän häät –kappaleen sisäänhengitysvetoa voi jokainen kotonaan kokeilla ja nauraa vielä yhdet makeat naurut.
Näytelmä voisi heittää katsojan eteen puomin: muista mistä olet. Ja nuoli metsään. Siellä on kirkkomme, siellä on kotimme. Paitsi että noille hemmetin hirvikärpäsille pitäisi jotakin tehdä. Pirun keksintöä.

 
Sirpa Koskinen, Kansan Uutiset Viikkolehti 23.9.2011
UUTUUSNÄYTELMÄ PUHUU RUNOLLISESTI DEMONEISTA
Matti ja Piru -näytelmä vyöryttää katsojien ihmeteltäväksi toinen toistaan mielikuvituksellisempia tarinoita, joissa Pirulla ja Pietarilla on jokseenkin aina sormensa pelissä. Näiden tunnettujen sankareiden lisäksi näyttämöllä hurjatelevat seppä Hakkarainen, Pentti Haanpäältä lainattu Pussisen akka sekä tämän tytär Liisa ja sekatyömies Matti.
Suomen suku on siis kasassa ja tyylilaji on selvä, kun tämä joukko tulkitsee Repe Helismaan ja Topi Kärjen Hölmölän häitä.
meno Suomen soilla on aivan hulvatonta. Mikä on totta, mikä tarua, sitä ei tiedä kukaan. Ja miksi siitä pitäisi piitata?
Vähän ennen väliaikaa todellisuus jo työntyy salakavalasti mukaan näyttämölle. Seppä Hakkarainen on siirtynyt puutavara-alalle. Ja hänestä on tullut kunnanjohtaja, kun osasi niin hyvin Pirua huijata. Piru puolestaan siirtyi metsäteollisuuden palvelukseen.
Toisella puoliajalla kerrotaan Hakkaraisen pohjattomasta vallanhimosta. Hän haluaa ja saa poliittista valtaa. Hän haluaa globaalin talouden ja monopolin. Jumaluus tuo hengellisen vallan ja jos vielä auringoksi ja kuuksikin.
Hakkaraisen puulaakissa tekee orjapalkalla töitä pian Pussisen väki ja kaikki muutkin. Pullikoivilta työntekijöiltä Piru vie kielen ja mielen pois työvuorojen ajaksi.
Niin on hahmoteltu pääpiirteissään aika, jota elämme. Vai onko se vain tarua? Tai ehkä sitten todellisuus päihittää tarunkin?
Kajaanin kaupunginteatterissa pyörii siis nyt hauskaakin hauskempi näytelmä, kansansatuja aikuisille. Se on niin hyvin tehty, että sitä voi aivan vapaasti katsoa ja nautiskella sellaisenaan. Mutta kuten kansa ja sen tarinat, niin on myös tämä näytelmä umpikiero. Koskaan ei tiedä, mikä asento on se lopullinen.
Ilman suurempaa ponnistelua koko tarinan voi nähdä kuvauksena niistä piruista ja demoneista, joiden valtaan ihminen aika ajoin joutuu. Toisinaan pään sisäiset pirut kieputtavat sellaisella vauhdilla, että ote arkitodellisuudesta häviää kokonaan.
Ja jos hyvin käy, väyryset ja EU-kriisit taas hetken päästä sukeltavat tietoisuuteen ja Piru apureineen häviää.
Näytelmän lopussa Piru tekee yhteenvetoa Tuomari Nurmion sanoin. Maailman paras näyttelijä näyttelee itseään ja näytellessään itseään se näyttelee näyttelijää. Mikä sopisikaan paremmin tähän tarinaan!
Tai Pussisen akan tai Suomen kansan tai ihmisen manifesti: turha töniä peruskalliota. Ehkäpä peruskallio on luontoäiti, johon turvaamalla kyllä selvitään, piruistakin.
Miten Matin lopulta kävi, sitä ei tässä voi paljastaa.
Matti ja Piru -näytelmä toteutetaan niukoissa, mutta nasevissa lavasteissa. Vuorosanat kuljettavat tarinaa kyllä osaltaan eteenpäin, mutta yhtä paljon jos ei enemmänkin kertoo upea äänimaailma vahvoine tehosteineen ja näyttelijöiden vahva liikekieli. Kaikessa on jotain samaa kuin lasten leikeissä ja satumaailmassa.
Kepeästi siis – mutta tosissaan kuin lapset leikeissään – on meidän kohdattava demonimme, jos sellaisia tielle sattuu. Tällaisen vahvan ja lempeän otteen on ohjaaja Juha Hurme onnistunut tartuttamaan Kajaanin teatterin kuusihenkiseen näyttelijäjoukkoon.


Veikko Heilala, Suomenmaa 20.9.2011
”HÖLÖMÖLÄISTEN HÄITÄ KYLYMÄSÄ MAALIMASA”
Arvaahan sen mitä siitä seuraa, kun ohjaaja-kirjailija-erämies Juha Hurme lukee kansansatuja kolmiulotteisesti, myös nykyaikaa ja tulevaisuutta peilaten.
Tulee hölmöläisten häät. Hölmöläisten osa jää meille tämän päivän tallaajille. Satunnainen matkailija Santta Pietari sitä ihmettelee.
Hyvät häät kuitenkin, vaikka morsiamella ei ole jalkoja. Kajaanin teatteri esittää sen aikuisten iltasatuna nimellä ”Matti ja Piru”. Molemmat nimet isolla kirjaimella.
”Juha Hurme kirjoitti näytelmän ja asetteli sen näyttämölle”, sanotaan esitteessä.
Huolellista työtä sekunnin murto-osien tarkkuudella vaaditaan näyttelijöiden lisäksi myös näyttämöllepanon avustajilta, että vahvat ääni-, valo- ym. tehosteet jysähtävät ja leimahtavat oikeilla hetkillä.
Vaikka on rakennettu kansansatujen päälle, nykytekniikkaa käytetään sumeilematta. Laastina on hyvin sanoitettuja tunnettujen muusikkojen lauluja.
”Matti ja Piru” on Juha Hurmeen ja Kajaanin teatterin kontrahdin kolmas ja tällä erää viimeinen tuotos.
Trilogia alkoi 2006 syksyllä Kajaanissa esitetyllä Ilmari Kiannon ”Punainen viiva” –kirjasta dramatisoidulla näytelmällä.
Se oli samalla teatterin 100-vuotisnäytelmä ja sattui yhteen suomalaisen kansanvallan vastaavan juhlan kanssa. Eduskunta kaikessa arvovallassaan kävi sen katsomassa.
Hurmeen urakkaan kuuluva toinen esitys oli 2009 ”Ryysyrannan Jooseppi”.
Kirjoittaja-ohjaaja kertoi urakan alussa, että kolmaskin näytelmä perustuu Kiannon kirjoituksiin, kertomuskokoelmaan ”Maan sielu”.
Hurme on sen jälkeen lukenut suomalaisia kansansatuja, ihastunut ja koonnut näytelmän Eero Salmelaisen 1800-luvulla toimittamia ”Suomen kansan satuja ja tarinoita” päivittämällä.
Hurme vakuuttaa nykyaikaistamisen tapahtuneen Kiannon hengessä. Se pitää paikkansa. Kyllä tuon juonikkaan piippumiehen ääni taustalta kuuluu: ”Katso puhujaa, josta tuli profeetta vasta kuoltuansa, katso puusepän poikaa, josta tuli Jumala vasta ristinpuulla rääkättynä.”
”Matti ja Piru” –näytelmän hölmöyksiä jos viisauksiakin seuratessa tulee ajoittain tunne, että tekijä on ideoiden runsauden paineessa hämmentänyt sekaan sellua. Mutta kultaakin löytyy.
Iso kultahippu on ”Pentti Haanpäältä lainattu muotokuva Pussisen akasta” (akkana Kati Hänninen). Suuren Pussisten suvun käpylehmiä paimentavalla Liisalla (Satu Lipponen) ei ole jalkoja. Santta Pietari (Teuvo Viljakainen) selittää kurjuutta ja onnettomuuksia tarvittavan, että lesket ja köyhät rukoilevat. Se kannattaa maailmaa.
Hartikaiset, Halla-ahot, Väyryset täytyy nykyaikaistetussa sadussa mainita. Eikä se tunnu edes populismilta.
Hörähdykset katsomosta todistavat että yhteys toimii, kenttää on kylymässä maailmassa. Kajaanin teatterin sarjassa ”omaperäiset ohjaajat” Juha Hurme on näiden yhteyksien ymmärtäjä.
 
Teppo Kulmala, Savon Sanomat 20.9.2011
PIRUN SISUKAS KANSA
Korpiluonto tyyppeineen kertoo ajatonta satua ajallisille aikuisille Kajaanissa.
Korutonta ja kaunista, romuluista ja runollista, kouriintuntuvaa ja unenomaista. Sellainen on Juha Hurmeen kansandraamoja jatkava Matti ja Piru. Esitys on kooste muinaista kertomaperinnettä ja sitä nykyaikoihin saakka tai ohikin juoksuttavaa mielikuvitusta, jossa jo pelkkä metsäläinen näyttämöllepano virkistää sydäntä ja päätä.
Työ on Kajaanin teatterilinjan mukainen; sisäistä viritystä ja kokeilevaa mieltä. Persoonallisesta tunnelmasta syntyy pieni kollektiivinen maailma.
Tehosteita Hurmeen ohjauksessa vilisee, mutta ilman liimattua itsetarkoitusta ne asettuvat kohtaansa kuin ihmisen ajatus ja luonnon alitajunta tavatessaan toisensa. Henkilöt solahtavat suohon ja kurkottavat kuuseen. Ovat itsekin maisema ja elehtivät sen tapahtumia.
Täällä vuorottelevat runo ja sisu, laulu ja uho ja yksinkertaisen inhimillisyyden ylistys. Toteutus on monisärmäisen yritteliäs, vapautunut ja hauska, vaan ei posketon.
Koreografian palkeet
Satu herää, korpi herää, eläimineen, puineen, vesineen, kasveineen, ja tuossahan se on myös tietävä ihminen (kuten Matti). Santta Pietari ja Piru ilmaantuvat koitoksille. Tarina tarttuu tarinaan. Saara Hurmeen koreografia pumppaa kuin puuveistoksista syntyneille henkilöille verta ja sydäntä ja puhaltaa näihin keuhkon ja hengitystä. Jori Tossavaisen äänimatto – iskut ja luritukset, loiske, kuiske, huudot ja huhuilu – seuraavat toimitusta vaistot valppaina. Pelkistetyin ikiviittauksin lavastettu näyttämö muuntuu kainuulaismetsän monen sään ja toimen kuulokuvaksi.
Matissa ja Pirussa yhdistyy ihmetapauksineen ja raamatullisine motiiveineen perisatuaiheita, kirjallisen kansanrealismin aineksia ja itse keksittyä. Haanpään Pussisilla on isoa asiaa. Nykypäiviä kohti myytin sävyt muuntuvat huokeammiksi huveiksi – pitkin poikin vaikka politiikan saroja.
Kohtausten koomisen vakaasti juonittelevassa maastossa henkilöt paiskivat töitä siinä missä kalevalainen seppä tai rankojen raataja (kuten Matti). Pussisen akka kasvattaa urakalla jälkipolvia. Pussisen Liisa on jalkoja vailla, mutta työteliäs elämisen riemu on hänessä eri maata kuin nykyajassa, jonka hohtimissa vivutaan sijoiltaan ihmisen tahto ja voima. Uuden ajan harjalla korkein otsin ylös kampeava yrittäjä Hakkarainen ei tyydy kunnanjohtajan, kansanedustajan tai maailmanvaltiaankaan osaan – pitää päästä pirun konstein jumalaksi.
Soittimet ongella
Laulut solahtavat pintaan kevytkohon tapaan. Tapani Hyvösen sovittama musiikki onkii vanhoja vonkaleita uusrahvaanomaisilla ralleilla tai herkistyy vavan varteen runolle. Instrumentit pilleineen ja kalikoineen viheltävät ilmeitä ja kalkuttavat eleitä. Näytelmässä versovat ja kaatuvat suomalaisen sukupuun oksat. Vuorosanojen karahkat lentelevät esitysnuotioon kuin kaskeava kansa olisi herännyt untansa kertomaan.
Ajattoman unen ja absurdin nykyajan liitto ei ole kaukana hölmöläisten häistä, eikä Matin ja Pirun kädenvääntö etäällä enempää entisajan elinkamppailusta ja puoskaroimisesta kuin uuden ajan yrittämisestä, urheilemisesta ja politikoimisesta. Rohkea sisu kasvattaa luonnetta. Arka asenne laskee pietarit, pirut ja henget kehiin. Korpikivien alta paljastuu, että oma on se kallioperä, jonka uurteisiin meikäläiskansa sanansa veistää ja uskonsa piirustaa.
Vaikka selkeämmin jutun lävistävä johtotarina olisi tarttuvin taitekohdin voinut rakentaa esitykseen yhden ihmeen lisää, Kajaanin kappale on oiva katsottava. Kuusi näyttelijää ja työryhmä luovat vivahteikkaan ja piikkeineenkin hellyttävän aikuisten satukuvaelman.

Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 20.9.2011
HURME RAKENSI ABSURDIN KALEVALAN KAJAANIIN
Absurdisti Juha Hurme on tehnyt uuden Kalevalan. Sen hän on rakentanut suomalaisista kansansaduista ja -tarinoista, Ilmari Kiannon ja Pentti Haanpään teksteistä sekä laulelma- ja rocksanoituksista.
Hurmeen Kalevalassa eli Kajaanin kaupunginteatterin Matti ja Piru -näytelmässä ei ole yksiselitteisiä sankareita eikä Elias Lönnrotin omaan Kalevalaansa hahmottelemaa jaloutta, päin vastoin. Hurmeen tekstiinsä käyttämät suomalaiset kansansadut ovat järjenvastaisuuden lisäksi sisällöltään inhorealistisia ja raadollisia ja niiden arkkityypit pyrkivät maksimoimaan oman hyötynsä ja minimoimaan itselleen koituvat haitat.
Ei ole Väinämöistä tai Lemminkäistä, ei voittoisia sankareita, vaan korkealta tippuvia pyrkyreitä ja omaan nokkeluuteensa sortuvia näpertelijöitä, oman elämänsä narreja. Matti on hölmöläisten keskellä nero, mutta Pirun kanssa mittelöivästä nokkelikosta ei sittenkään ole yleväksi esikuvaksi.
Sellaiseksi ei kohoa Jortikka Hakkarainenkaan, Vapahtajalle taidoissa häviävä seppä, joka sittemmin kiipijyydessään nousee ensin pienyrittäjästä kunnanjohtajaksi, sitten kansanedustajaksi ja kuninkaaksi. Lopulta hän haluaa Jumalan kaltaiseksi, mutta siinä vaiheessa rajat tulevat vastaan ja näyttämöllä jyrähtää tavallistakin ankarammin.
Ja vaikka Haanpäältä pöllitty Pussisen akka, peruskallio, pystyy mihin vain, ainakin enempään kuin Lemminkäisen äiti, niin karhu syö häneltä ainoa lehmän. Pussisen jalaton Liisa jää kurjaksi märkähatuksi sateeseen, kun toiset sentään pääsevät yhteiseen pärevasuun.
Aika synkkä on Hurmeen kuva todellisuudestamme maailman synnystä pitkälti tulevaisuuteen, mutta sellainen on kansanperinteen ja korpikirjailijoiden välittämä kuva siitä. Se on usein epälooginen ja loogisuudessaankin odottamattomiin lopputuloksiin johtava.
Hurmeen hahmottelema maailma on paradoksaalinen. Paradokseista painavin on Matin kohtalo. Santta Pietari, entinen kalastaja ja nykyinen portsari, epää Matilta pääsyn taivaaseen. Helvetin pikkupirut taas vastustavat helvettiin pääsyä, koska Matti tuhosi heidän päämiehensä. Suuresta voitosta tulee henkilökohtainen tappio ja Matista taivaanvuohi.
Kirkkojen ovilta tuttu puu-ukko on näytelmän päälavasteena muuttunut sätkynukeksi. Sellainen taitaa olla kansan osa. Kaiken lisäksi toimitusjohtaja Piru ottaa töihin matkaavilta Puulaakin portilla mielen ja kielen pois. Onneksi se antaa ne työpäivän päätyttyä takaisin, mutta lieneekö siitä mitään iloa.
Saara Hurmeen suunnittelema näytelmän liikekieli on upeaa. Se kertoo melkein enemmän kuin kaikki sanat.
Mitä jäi näytelmästä käteen? Hyvät naurut, tieto sievistelemättömästä ja juonikkaasta kansanperinteessä ja varmuus siitä, että kaikki on epävarmaa, vaikka kuinka suunnittelisi, pyrkisi ja kamppailisi.
Tämä taitaa olla kotomaamme koko kuva, sen kaikkea muuta kuin ystävälliset äidinkasvot. Ehkä se on sitä myös globaalisti.
 
Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 19.9.2011
RENKIPOIKANA KYLYMÄSSÄ MAAILMASSA
Kun miehellä on mieli ja kieli, hän ei huppuroi vaan hyppyyttää itse Piruakin niin että lämmin tulee kuin Pussisen akalle.
Näitä miehiä ovat kansansatujen Matti, läjäpäin sairaita parantanut tietäjä, ja teatterin moniottelija Juha Hurme, joka lapioimalla tyhjälle näyttämölle tuhansien vuosien tarinan näyttää meille, millaisia me olemme.
Suomalainen on renkipoika kylymässä maailmassa – niin kuin se Matti, josta Esa Pakarinen laulaa Repe Helismaan ja Topi Kärjen sävelin ja sanoin.
Hän on maailman paras näyttelijä, joka näytellessään itseään näyttelee näyttelijää – ja Tuomari Nurmion säkein ”se on enemmän kuin joka toinen, se on melkein jokainen, sen näkee aina vieressään eikä koskaan itsessään”.
Matti ja Piru on teatteria, joka ammentaa kansansaduista, kansanperinteestä, Ilmari Kiannon ja Pentti Haanpään teksteistä, Raamatusta, populaarimusiikista. Se sukeltaa Punaisen viivan ja Ryysyrannan Joosepin läpi täydentyen Kianto-trilogiaksi: karhu syö taas akan ainoan lehmän.
Näytelmä vilkuttaa ilkikurisesti toiselle Kainuu-trilogialle, sen ykkösosalle, Huutavan äänelle korvessa: virsin, sirkkelein ja panemalla Pirun Puntarpään tilalle agitaattoriksi.
Matin ja Pirun pääkuva on lautaukko, sätkynukke. Himmelit kertovat kalliopiirrosten kuvin.
Esityksen tiloja ovat metsä, suo, järvi ja peruskallio, mutta myös aukkohakkuu ja ojitettu räme. Tuuli puhaltaa, ukkosenjumala näyttää mahtinsa. Kesäaamun aurinko vaihtuu syksyyn ja lumisateeseen.
Maita mittaileva ja sieluja seulova Santta Pietari toteaa, kuinka maailma pysyy pystyssä leskien, orpolasten ja köyhien raukkojen rukousten varassa.
Jumala ei petturina kelpaa Matin lapselle kummiksi, koska ”yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee tasaista”.
Seppä Hakkaraiselta ei syntyisi Sampo, sillä Vapahtaja saa paikata ylimestarina itseään pitävän takojan jälkiä.
Suurmestari Hakkarainen vie pirulta viran Rämsänrannan kunnanjohtajana ja tekee tästä puulaakinsa toimitusjohtajan. Itse hän tahtoo kansanedustajaksi, äänivyöryn, markkinavoimat ja monopolin. Lopulta hän haluaa Jumalan kaltaiseksi.
Matti ei ole kukkarossa, mutta Matti narraa sinne – arvatkaa kenet? Sitäkään en kerro, kumpaan Matti lopulta joutuu tai pääsee, taivaaseen vai helvettiin.
Santta Pietari ei pysy vetten päällä, kun hänen uskonsa ei taaskaan riitä.
Kunnianarvoisa naishenkilö, Pussisen akka, juoksee, luistelee, hiihtää, soutaa ja sukeltaa. Lemminkäisen äidin tavoin hän tekee matkan Tuonelan virralle.
Esityksen liikekieli kertoo sen, mitä sanoin ei tavoittaisi. Sitä tukevat säästelemättömät ääni- ja valotehosteet, jotka lainaavat piirrettyjen ja toimintaelokuvien keinovalikoimasta.
Isolla sudilla maalaavat myös näyttelijät, mutta pienikin pensseli tekee tarkkaa jälkeä heidän hyppysissään. Juha Hurmeella on taito vapauttaa näyttelijä leikkiin. Varman päälle ei tarvitse pelata, sillä se on tylsää katsottavaa.
Näyttelijäntyö on rohkeaa, yllättävää ja paljolti myös hauskaa. Kollektiivi kuljettaa tarinaa yhdessä. Näyttelijät tekevät ihmisiä, eläimiä, henkiolentoja, kivi- ja kasvikuntaa.
Erityisen vetävä ja moniulotteinen hahmo on Eeva Aitan inhimillistämä Piru.
Näyttelijät laulavat ja soittavat, vaihtavat instrumentteja. Biiseistä ylittämätön on totisella hartaudella tulkittu, ajankuvaksi käyvä Hölmölän häät.



KRITIIKIT - Huhtikuun valo


Thomas Freundlich, Liikekieli.com 16.5.2009

Heidi Masalinin Huhtikuun valo on kaunis ja levollinen teos, joka pysyy uskollisena omalle keväiselle maailmalleen.
 
Valkolinnut, vieraat Lapin kesän 

Jotkin tanssiteokset herättävät luottamusta jo ensimmäisestä hetkestään. Heidi Masalinin koreografia Huhtikuun valo alkaa hiljaa ja pelkistetysti: pimeyden keskellä keinahtelee tanssija kantapäillään, odottavana kuin keinutuolissa, yläpuolellaan ääneti kieppuva koivun oksa. Ääniraidan liukuessa hiljalleen puron solinaan huomasin ajattelevani keväistä, paljaankoleaa metsää. Kesti hetken muistaa, että hups, sehän lienee tarkoituskin.
Huhtikuun valo luottaa yksinkertaiseen teemaan – ja se toimii. On virkistävää nähdä tanssiteos, johon ei ole ympätty mitään ylimääräistä. Ei teennäisiä käsiohjelmajaarituksia, joilla ei ole mitään yhteyttä näyttämötapahtumiin; ei kikkailua ”kysymyksiä herättävällä” yleisösuhteella tai mukaradikaalilla teatteriteorialla; ei hatusta vetäistyjä tapahtumia, joihin katsoja voi etsiä merkitykset kun työryhmä ei jaksanut. Vain selkeä idea huolella koreografioituna ja antaumuksella tanssittuna.
Viidelle naistanssijalle valmistettu Huhtikuun valo vie nimensä mukaisesti keväisiin tunnelmiin. Tanssijat liihottavat, lepattavat, loikkivat ja vaeltelevat näyttämöllä, silloin tällöin eksyen erilleen, välillä toisiaan tukien tai seuraten, useimmiten moniaikaisesti kaarrellen kuin lintuparvi. Ajoittaiset Kevätuhri-mielleyhtymät liikemateriaalissa eivät liene sattumaa.
Teoksen perusvire on levollinen, monesti jopa mietiskelevä, mutta silti se pitää hyvin otteessaan nelikymmenminuuttisen kestonsa ajan. Mieleen nousivat joutsenet Eino Leinon Lapin kesästä:
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Masalinilla on selkeästi kykyä ensemblen käyttöön, mikä ei ole suinkaan itsestään selvä taito koreografien keskuudessa. Huhtikuun valo on nimenomaan ryhmäteos, mutta yksinkertaiset unisonotanssit ovat vain pieni osa liikemateriaalista. Viiden tanssijan joukko jakautuu koko ajan pareihin, trioihin ja nelikoihin, jotka toteuttavat omia mini-tanssejaan mutta silti muodostavat rytmitetyn ja yhtenäisen kokonaisuuden. Liikkeellinen polyfonia pysyy taitavasti hallinnassa.
Myös teoksen laajemmassa rakenteessa on jotain mukavalla tavalla harkittua ja käsityöläismäistä. Kaikki saumat ja liitoskohdat on viimeistelty huolellisesti. Tapahtuma vaihtuu toiseen juuri kun edellistä on kulunut riittävän kauan, ja siirtymissä tuntuu aina olevan jokin sisäinen logiikka.

Arja Kastisen kantelemusiikki Jori Tossavaisen onnistuneella äänisuunnittelulla maustettuna kuljettaa teosta kohtauksesta toiseen. Ainoa tunnelmaa lievästi horjuttanut äänielementti oli alkupuolen sahalla (?) soitettu Stenka Rasin -cover, joka tuntui ulkomusiikillisine mielleyhtymineen hieman kummastuttavalta. Toisaalta tästä on turha kitistä, koska kyseinen kohtaus sinänsä oli upea – tanssijoiden väräjävät kädet pimeyttä halkovissa valokeiloissa toivat mieleen keväisen jään alla virtaavan sulavesipuron. Tai aivan mitä hyvänsä, se oli vain tanssillisesti ja visuaalisesti hieno hetki.
Jos jotain toivomuslistaa pitäisi kehitellä, niin ehkäpä tanssijoita olisi voinut siellä täällä ohjata vieläkin rohkeammin antamaan soljuvan liikkeen jatkua sen viimeisen sentin sormiin ja varpaisiin asti, ja siitäkin kauemmaksi. Silläkin uhalla, että olen jäävi kehumaan pitkäaikaista työkumppaniani, on pakko nostaa esiin Tanja Kuisman sähäkkä liikkuminen ja vahva läsnäolo, jotka vetivät katsetta puoleensa niin sooloissa kuin tarkan yhtenäisissä ensemble-tansseissakin.
Ja valosuunnittelussa olisin mieluusti nähnyt hivenen enemmän sitä kylmää päivänvaloa lämpimämmän tungsten-valkoisen asemesta… juuri sinertävä kajo kun rakensi niin onnistuneesti huhtikuista tunnelmaa. Lopussa taidettiinkin olla jo toukokuun puolella, kun kevään henkäys (sananmukaisesti) toi lämmön valoon ja ajatukseen.
Teoksen päätös oli eleettömyydessään toimiva: Tanssijat hajaantuivat kukin omaan ilmansuuntaansa kuin perille saapuneet muuttolinnut, jättäen jälkeensä tyhjän tilan – ja valon, joka ei enää himmene pimeään. Terve vaan, ehkä syksyllä taas tavataan…
Huhtikuun valo on kaunis ja levollinen teos, joka malttaa pysyä uskollisena omalle maailmalleen. Olisi harmi, jos sitä ei tulevaisuudessa nähtäisi jonkin tanssitapahtuman ohjelmistossa joko Suomessa tai ulkomailla.





KRITIIKIT - Ei makseta! Ei makseta!



Sari Ohinmaa, Raahen Seutu 2.2.2009
LAMALÄÄKETTÄ DARIO FO'LTA

Kuvittele maailma, jossa raha ei olisi tärkein asia. Että ihminen ei syntyessään olisi pelkkä työvoimayksikkö vaan hän saisi elää tyytyväisenä ja vapaana muiden vapaiden ihmisten rinnalla.

Näin uljaaseen toiveeseen raukeaa Kajaanin kaupunginteatterin Ei makseta! Ei makseta! -näytelmä. UPM:n Kajaanin tehtaan lakkautuksen jälkimaininkeihin lyövä italialaisen ilveilijämestari Dario Fo'n näytelmä on Kajaanin kaupunginteatterilta ohjelmistopoliittinen nappivalinta.

Esityksen jälkeen takuulla moni muukin pohti iltakahvien äärellä, että mitähän jos kainuulaiset tempaisisivat kuten näytelmän Antonia ja Margherita - laukkaisivat takin helmat torvella kauppaan, raastaisivat hyllyiltä mitä haluaisivat ja maksaisivat jos jaksaisivat. Aika huima visio!

Kunnon farssin tavoin kortit näytetään katsojalle heti ensimetreillä. Jännitettävää silti riittää: miten piilotettujen ruokatavaroiden käy, syttyykö oivalluksen lamppu yksinkertaisten aviomiesten aivoissa - ja kuka syö koiranruuat ja linnunsiemenet!

Lähtökohdat näytelmälle ovat vähintäänkin kotimaiset, vaikka Milanossa ollaankin. Tehdas on menossa kiinni ja kovat ajat ovat edessä. Suivaantunut Antonia on ryöstänyt ruokaa kaupasta naisjoukon mukana. Kaikki elintarvikkeet eivät tosin ole aivan maukkaimmasta päästä: kyytiin on kaikessa kiihkossa tarttunut pakastettuja kaniininpäitä, koiranruokaa ja linnunsiemeniä.

Antonian aviomies Giovanni on isoksi venähtänyt pyhäkoulupoika, kunnollisuuden sipuli. Ystävätär Margherita onkin värvättävä salakuljettamaan eväät muualle ja mikäpäs se vähemmän herättäisi epäilyksiä kuin siunatussa tilassa oleva nainen. Ei kun ruuat takin alle pömpöttämään ja menoksi.

Näin vaatimattomasta lähtökohdasta syntyy uskomaton hulabaloo. Kohta kaikki ovat korviaan myöten vaikeuksissa, joita tietysti pöljät poliisivoimat sotkevat entisestään. Koiranruuallekin löytyy syöjä, lapsivesi holahtaa lattiaan oliivien kera ja ruumis herää henkiin.

Kokonaan näyttelijöiden varassa joko leimahtava tai simahtava teksti saa mehevää kyytiä. Jokainen näyttelijä on herkullisimmillaan paniikissa ja paineessa.

Suomen aistivoimaisimman naisnäyttelijän äänen omaava Hannele Nieminen on totuttu näkemään Oulun kaupunginteatterissa rajujen ja voimakkaiden roolien jykevänä tulkkina. Nyt hän on hurmaava, luistavavartaloinen ja säpäkkä - ja nauraa, ah niin maailmallisesti.

Kari Suhonen on niin nulju Giovannina, että se ei ole edes totta. Toista tällaista kelpo poikaa ei kerta kaikkiaan ole. Takuulla kaikki pieneliötkin juoksevat tämän miehen jaloista huutaen karkuun. Läkähdyttävän hauskaa on seurata tämän niuhottajan raivoisaa selviytymistaistelua.

Perttu Hallikaisen Luigi onkin sitten vastakohta, hyvä jätkä, jossa on ripaus rokkaria ja selkäranka veltohkoa mallia. Satu Lipponen on herttainen ja uhrautuva Margherita, joka menee toisten mukana aikansa, kunnes löytää oman tahtonsa.

Koko shown on vähällä varastaa monessa roolissa näyttäytyvä Mika Silvennoinen konstaapelina ja karabinieerikersanttina. Mies on synnynnäinen ilveilijä, ikiaikaisen teatteriperinteen moderni kantaja.


Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 26.1.2009
DARIO FON FARSSI VOISI OLLA TOTTA MYÖSA NYKY-SUOMESSA

Eipä ole pitkään aikaan naurattanut niin paljon kuin Kajaanin kaupunginteatterin Ei makseta! Ei makseta! –farssia katsoessa. Ja siitä huolimatta ollaan vakavien asioiden äärellä.

Dario Fo on mestari nostamaan esille elämän absurditeetteja. Ja kun commedia dell’arte –tyyli on pilkannut onnistuneesti naurun läpi yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia satoja vuosia, niin miksei se puhuttelisi teatteriyleisöä nytkin.

Kajaanin kaupunginteatteri onnistuu ottamaan ohjelmistoonsa aina äärimmäisen ajankohtaisia näytelmiä. Kun juuri nyt puhutaan ruoan ja energian hinnasta, Fon vuodelta 1974 peräisin olevassa näytelmässä – joka kenties on syntynyt vuoden 1973 energiakriisin jälkimainingeissa – milanolaista työläiskaupunginosaa puhuttavat samat asiat.

Fon teksti sopii monelta osin Suomen nykytilanteeseen, vaikka ruokamellakkavaiheessa ei ollakaan. Ei makseta! Ei makseta! –farssissa tavalliset ihmiset nousevat spontaaniin kapinaan, kun heillä ei enää ole varaa maksaa ruokaa, vuokraa, sähköä ja kaasua. Naiset vievät kaupasta ruokaa puoleen hintaan tai ”luotolla”, kun hinnat ovat nousseet paljon yli maksukyvyn.

Näytelmä koskettaa ajankohtaisuudellaan nykysuomalaisia, mutta käsiohjelmassa ohjaaja Iiris Rannio muistuttaa myös, että maapallon asukkaista joka kuudes näkee nälkää ja ruokamellakat yleistyvät. Nälkä teettää kummallisia asioita.

Kajaanin kaupunginteatterin uuden näyttelijän Hannele Niemisen rouhevasti esittelemä Antonia panee tapahtumat vyörymään. Hän on haalinut kaupasta kassikaupalla tavaraa, ja salatakseen asian sekä lainkuuliaiselta mieheltään että pian kortteliin ryntääviltä poliiseilta ja karabinieereilta, hän värvää apurikseen johdateltavissa olevan Margheritan (Satu Lipponen). Pian kaduilla vilisee yllättävän paljon raskaana olevia naisia.

Antonian mies Giovanni on kiinnostava hahmo. Hän on se kaikkien tuntema naiivi tyyppi, joka toistaa edelleen mitään kyseenalaistamatta kaiken kuulemansa yleisenä totuutena. Kari Suhonen on kovassa iskussa miehenä, joka uskoo, että vaikeista ajoista huolimatta kaikki on hyvin, kunhan vain pääministeri niin televisiossa vakuuttaa.

Margheritan mies Luigi (Perttu Hallikainen) on hyväntahtoinen tyyppi, joka haluaisi, että kaikki on hyvin. Hän innostuu seurauksia ajattelematta lähtemään mukaan mihin tahansa, jos hän sillä hetkellä uskoo, että hanke on hyvä.

Mika Silvennoinen tekee näytelmässä neljä varsin vaikeaa roolia. Niistä konstaapeli on kaikessa ristiriitaisuudessaan koskettava. Tämä on nykyisessä tehtävässään siksi, että ettei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä, ja joutuu pitämään yllä lakia, joka ei ole hänen oikeustajunsa mukainen.

Silvennoisen karrikoima karabinieerikersantti on usein tehty, mutta edelleen puhutteleva parodia diktaattoreista. Hänen hautausvirkailijansa taas on vampyyri, joka symboloi kaikkia niitä verenimijöitä, jotka ottavat kaiken hyödyn irti siitä, että ihmiset tarvitsevat tiettyjä palveluita. Silvennoinen on myös vanhus, joka totuudentorvena järjestää läheisensä pahaan pulaan.


Eeva Kauppinen, Kaleva 19.1.2009
VOI PYHÄ EULALIA, FO TULI TARPEESEEN

Fo toimii kuin häkä ja ilokaasu Kajaanissa.

Teatterin tarkoitus ei ole vain ikävän karkoitus, mutta sitäkin italialaisen näytelmänikkarin anarkosatiristinen luomus tekee.

Ohjelmistovalintana Ei makseta! Ei makseta! osuu aikaan ja paikkaan, etenkin kun tekstiä on sopivasti entrattu taantuvan talouden ja yt-neuvottelujen Suomeen sekä UPM:n tehtaan lakkautuksen jälkimaininkeihin.

Ihanaa, Dario, ihanaa! Fo saa vatsat hytkymään, vaikka tekee kipeää.

Fo ei ole kiltti populisti, vaan samanlainen kieli poskella yhteiskuntakriitikko ja älykäs provokaattori kuin kollegansa Aristofanes antiikin Kreikasta.

Aristofanes kirjoitti peloponnesolaissodan aikaan komedian naisten seksilakosta. Näytelmässä naiset kypsähtävät vallitseviin oloihin ja yrittävät pihtaamalla saada miehet lopettamaan sotimisen.

Folla vaimot ja tehtaan työläiset kypsähtävät köyhyyteen ja riistoon. Porukka ryhtyy maksulakkoon: ei makseta vuokria, ei sähköjä eikä ruokia.

Pääkokkina vierailevan Iiris Rannion johdolla Kajaanissa on keitetty maukasta ja lääkitsevää lakkosoppaa.

Ryhmälle ei riitä riekkuminen. Commedia dell’arten tavoin esitys tyrmää angstit hetkellisesti ja lohduttaa ihmistä. Pari kertaa teatterisali hiljentyy ja ajattelun raksutuksen yleisössä voi aistia. Esityksestä kuuluu myös 70-luvun poliittisen teatterin kaikuja.

Fo on sekoittanut henkilönsä commedia dell’arten eri tyypeistä. Jonkinlaisena päähamsterina ja lakkokenraalina pelittää Oulusta Kajaaniin siirtynyt näyttelijä Hannele Nieminen sanavalmiin ja naisellisesti ovelan Antonian roolissa.

Häntä peesaa bimbompi Margherita (Satu Lipponen).

Antonian lainkuuliaisessa aviomiehessä Giovannissa (Kari Suhonen) on Il Dottorea, kirjaimellista typerystä. Hän on näytelmän kovin hämmentäjä. Suhonen on kehuttavasti löytänyt komediavaihteen.

Luigi ei ole vain Inamrato, Rakastava aviomies, vaan Perttu Hallikainen toimii myös totuuden torvena.

Keitoksen kreemi on Mika Silvennoinen, taitava tyypittelijä ja Pyhän Eulalia Méridalaisen siunaama koomikko. Etenkin konstaapelin ja karabinieerikersantin sooloaktit vertautuvat Chaplinin ja Jack Oakien Hitler- ja Mussolini-karikatyyreihin elokuvassa Diktaattori.


Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 18.1.2009
TEHTAAN VARJOSSA RUOKAMELLAKOITA ODOTELLESSA

Ei makseta! Ei makseta!: Hannele Niemistä ja Kari Suhosta katselisi päivän nälissäänkin

Ettei vain Kainuuseenkin olisi luvassa ruokamellakoita. Muistanette ne kerrat, jolloin todellisuus on päivittänyt Kajaanissa teatteriesitystä, jopa pannut paremmaksi kuin näyttämölle rakennettu fiktio.

Kuvittelen kurkistavani Kotkaan siirtyneen Ilkka Laasosen pään sisään ajankohtana, jolloin hänen oli päätettävä kevään aloitusohjelmistosta. Tehtaan varjossa Purolassa asunut Laasonen lie etsinyt ajankohtaista, kantaaottavaa, paikallista ja jo valmista tekstiä, jolle hauskuuskaan ei olisi pahitteeksi.

Dario Fon teksti Ei makseta! Ei makseta! (1974) on varmaan tarjoutunut lukulistalle alkumetreillä. Ei nälkämaa ole lamaan laskeuduttaessa kaukana saapasvaltiosta.

Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa Korpiloukon pesueelta loppuvat leipäjauhot. Italialainen satiirikko kirjoittaa näytelmäänsä vahvoja naisia, jotka varastavat makaronia ja riisiä ja kätkevät ne tekomahoihinsa. Kumpikin kirjailija perää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Ennen esitystä en arvannut, miten vähillä vaihdoilla Ei makseta! Ei makseta! asettuu ajankuvaksi. Kun rikkaiden kauppiaiden, tehtaanherrojen ja fasistisikojen tilalle kirjoittaa tai ajattelee kasvottoman rahan, josta on tehty kaikkea elämää hallitseva epäjumala, tässä päivässä olet, omassa arjessasi nujuamassa.

Antonian ja Margheritan miehet joutuvat minimipalkoille. Meillä on väläytelty palkkojen alennuksia ja sovituista korotuksista luopumista – niille, jotka saavat saneerauksissa työnsä vielä pitää.

Näytelmän repliikki kelpo pääministeristä, joka televisiossa puhuu lamasta ja sanoo, että se on vakava mutta ei toivoton; pääministeristä, joka käskee vetämään yhtä köyttä ja luottamaan hallitukseen, sisältyy todella sellaisenaan Fon tekstiin!

Melkeinpä hengittämättä ensi-iltayleisö kuunteli ryhmän hiljaista loppupuheenvuoroa paremmasta maailmasta, jossa ihminen ei ole pelkkä työvoimayksikkö. Oli pakko tarkistaa näytelmästä, oliko se ohjaaja Iiris Rannion tekstiä vai Fon kynästä lähtöisin. Fota oli.

Lempinäyttelijän spagaatti

Oulun kaupunginteatterissa 29 vuotta pysytellyt Hannele Nieminen on vuosikymmenet ollut lempinäyttelijöitäni.

Vaikka kuinka koettaisi olla puolueeton ja katsoa jokaisen kulloistakin roolityötä puhtaalta pöydältä, on näyttelijöitä, joiden tekemisen tavasta viehättyy tai ärsyyntyy.

Tulkoon samassa imussa toinen paljastus. Myös Kajaanin kaupunginteatterissa minulla on suosikkeja.

Yksi heistä on Kari Suhonen, joka ei koskaan petä. Moni esitys on pelastettu yksin sillä, että keskeinen rooli on annettu Suhoselle.

Avioparia Kajaanin kaupunginteatterin uutuudessa näyttelevät Nieminen ja Suhonen ovat esityksen virtalähde. Kontakti rätisee sähköä.

Komiikan tajun täytyy kummallakin olla sisäsyntyistä. Tarkkaa, vastanäyttelijän ja yleisön kanssa kommunikoivaa työtä seuraa ilolla.

Niemisen Antonian kehonkieli on keski-ikäisen naiskatsojan silmin riemastuttavaa. Nähkää vaikkapa pitkittäisspagaatti, johon Antonia venyy peitelläkseen sängyn alle sujauttamiaan ruokakasseja.

Pyhä Eulaalia saa karabinieerin siunattuun tilaan, mutta kyllä siinä tarvitaan vähän Antoniankin apua.

Harmi, että Nieminen on ottanut Kajaaniin vain vuoden kiinnityksen.

Satu Lipposelta, Perttu Hallikaiselta ja Mika Silvennoiselta olen useimmiten nähnyt parempia roolitöitä. Tiedän, että he osaavat.

Nyt kolmikkoa vaivaa joku kummallinen taantuma. Hahmot ovat tehdyn oloisia, väkinäisiä.

Silvennoiselle tekisi hyvää, jos hän saisi minimalismia edellyttävän roolin, joka pakottaisi hänet suitsimaan itseään. Hänen olisi nyt päästävä irti yleisön naurun hakemisesta hinnalla millä hyvänsä.

Hyvää tekevä nauru

Farssin peruslakeihin kuuluva ajatus siitä, että yleisö on koko ajan hieman edellä näyttämön tapahtumista, toteutuu kautta esityksen.

odotin, alkaisiko joku katsojista kommentoida ääneen, mutta varautuneena tunnettu ensi-iltayleisö hillitsi jälleen itsensä. Kasvoilta tosin näkyi, kuinka täydesti moni eli farssin mukana.

Yhteinen räjähtävä nauru koettaneen joka esityksessä samassa tilanteessa, Margheritan lapsiveden valahtaessa näyttämölle. Mausteliemessä kelluneita oliiveja odottaisi sisältyvän myös väliaikatarjoiluun.

Muut varmat naurun paikat on hyödynnetty hyvin. Farssi, joka ei perinteisesti kuulu Kajaanin kaupunginteatterin taitolajeihin, sujuu enimmäkseen sutjakasti.

Näyttelijäntyön ajoittain karnevalistista otetta tukevat Markku Hernetkosken lavastus ja Tiina Siltalan pukusuunnittelu, joista kumpikaan ei onneksi ammu yli.


KRITIIKIT - Saituri



Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 25.9.2007
SAITURI SAA RAKASTAMANSA RAHAT

Ylinäytteleminen on taiteenlaji sinänsä. Monesti siinä epäonnistutaan, Kajaanin kaupunginteatterin Saiturissa ei.

Ohjaaja Ilkka Laasonen on näyttelijöidensä kanssa rakentanut tyyppikomedian edellyttämät, yhteen esiinnostettuun luonteenpiirteeseen pohjaavat hahmot ja vienyt ne hienovaraisesti yli. Tarinaan sisältyvistä traagisista pohjavirroista huolimatta Saituri naurattaa aidosti – sekä Molièren nerokkaan tekstin että sen tyylitajuisen ulospanon ansioista.

Laasosen versio Saiturista tuntuu välillä jopa parodioivan oopperaa. Esimerkiksi lopun italiankielinen kohtaus yleisölle heijastettavine käännöksineen on hauska. Samalla kohtaus nostaa esille jo antiikista periytyneen ja nykyaikaisissa saippuaoopperoissa edelleen toistuvan kuvion, jossa valehenkilöllisyydet paljastuvat, onnettomuuksissa eroon joutuneet perheenjäsenet päätyvät lopulta yhteen, rakastavaiset saavat toisensa ja rahat kulkeutuvat oikeaan osoitteeseen.

Eletään taas aikoja, jolloin raha-aarteen kerääminen on monelle elämää suurempi asia. Saituri Harpagonin (Teuvo Viljakainen) liikuttavat rakkaudentunnustukset kätketylle ja sittemmin menetetyksi luullulle aarteelle ovat siis hyvinkin ymmärrettävissä.

Se, että tuhlailevaan ja elostelevaankin elämäntyyliin tottunut poika Cléante (Eero Rannio) on koronkiskureiden armoilla, on sekin hyvin tätä päivää, olkoonkin, että tässä tapauksessa ahdinkotilan aiheuttaa isän saituus.

Tytär Éliseä (Satu Lipponen) isä yrittää naittaa rikkaalle vanhalle miehelle, joka ei vaadi myötäjäisiä, mutta tytär on isältään salaa rakastunut hovimestari Valèreen (Mika Silvennoinen). Itse Harpagon on iskenyt silmänsä niin ikään nuoreen naiseen, poikansa salattuun ihastuksen kohteeseen Marianeen (Teija Töyry).

Väärinkäsitykset ja eri henkilöiden toisilleen ristiriitaiset pyrkimykset aiheuttavat hauskoja tilanteita ja sananvaihtoja. Oivallisia hahmoja tekevät päähenkilöiden ohessa pienemmissä rooleissa näyttelevät Perttu Hallikainen, Juha Häkkänen, Katriina Hänninen ja Esko Vatula.

Saiturin keskeinen motiivi on valehteleminen. Näytelmän sanoma kitupiikille irvailun ohessa tuntuukin olevan, että on vaikea tietää, onko edullisempaa valehdella vai puhua totta.

Tarinan nuoret päättävät valehdella saattaakseen itselleen merkitykselliset asiat onnelliseen lopputulokseen, mutta valheet vain vievät asiat umpisolmuun. Tosin todenpuhuminenkaan ei välttämättä olisi heidän asiansa auttanut.

Mestari Jacques, kokki ja ajuri, joutuu kiteyttämään asian katkerassa loppupuheenvuorossaan. Jos puhuu totta, tulee hakatuksi ja jos juonittelee, joutuu hirteen.

Suuri rooli näytelmässä on Tiina Siltalan pukusuunnitelmalla. Se on kiehtova yhdistelmä eri vuosisatojen tyylejä.

Puvustus kertoo omalla tavallaan, että samat asiat ovat ihmisten ajatuksissa keskeisimpiä ajasta aikaan.

Kaikkea hauskaa bongattavaakin Siltala on mukaan laittanut. Olin esimerkiksi näkevinäni vanhan kunnon herra Hulotin hahmojen joukossa. Ja kyllä Harpagonista myllynkivikauluksineen jollakin tavalla tulee mieleen Carl Barksin alkuaikojen Roope Ankka.

Myös Paula Koivusen lavastuksessa on samaa eri aikakausia yhteenvetävää henkeä kuin puvustuksessakin. Hauskaa esimerkiksi on, että oviaukkona on Aurinkokuninkaan hoviin ajatukset vievä peilinkehys.

Pidin paljon näytelmän äänimaailmasta. Lavalla näkyvissä ollut lyömäsoittaja Pentti Tolvanen oli olennainen osa näytelmää ja sen draamallista kaarta. Äänitteeltä kuultu Tatu Mannbergin ja Marika Mustajärven musisointi vei myös tarinaa eteenpäin. Tolvanen ja Mannberg olivat lähes läpisäveltäneet näytelmän.


Pauli Haataja, Sotkamo-lehti 25.9.2007
SAITURI HEIJASTAA AIKAANSA

Kajaanin Kaupunginteatterin suuren näyttämön syksyn avajaisensi-ilta oli 22.9. Molièren Saituri.

Näin esityksestä ennakon 21.9. Suomessa Molière on suosittu klassikko. Hänen näytelmiään esitetään vuosittain. Molière (1622-73), oikealta nimeltään Jean-Baptiste Poqelin, oli aikansa Ranskan suuria näyttelijöitä ja samalla teatteriohjaaja, -johtaja sekä kirjailija. Kaikki hänestä on häipynyt niin kuin teatterintekijöistä aina aikaa myöten, paitsi hänen 23 näytelmäänsä ja tyhjä tuoli Ranskan akatemiassa.

Suomalaiseen teatteriin Molièren juurrutti viime vuosisadan vaihteen Kansallisteatterin näyttelijä ja johtaja Adolf Lindfors. Hän oli armoitettu Molièren tuntija ja tulkki. Hänen kuuluisimpia roolejaan oli juuri Saituri. Lindfors loi suomalaisen Molièren esitysperinteen.

Kajaanin kaupunginteatterin Saituri on Ilkka Laasosen ohjauksessa raikas esitys. Perinteen vanki se ei ole. Alkupuolella esitys vielä ennakossa oli hidas ja yllätyksetön, mutta väliajan jälkeen näyttelijät olivat "lämmenneet", ja Saituri eteni vauhdikkaasti kohti monella tapaa yllättävää loppuaan.

Näyttämöllisesti Saituri on upeaa katsottavaa. Paula Koivusen lavastus luo väljät ja ilmavat puitteet Saiturille. Lavastus ruokkii runsaasti myös katsojan mielikuvitusta suhteessa näyttämötapahtumiin.

Tiina Siltalan puvustus viehättää silmää. Se ei sitoudu aikaan, mutta ilmeeltään se näyttää kuin olisi itsensä Molièren näyttämöltä repäisty. Ja kun tarkkaan puvustuksen materiaalivalintaa syynää, niin kierrätystavaraahan se on. Siinä sen tuttuus.

Ilmavan lisänsä esitykselle tuovat äänisuunnittelusta vastanneet Jori Tossavainen ja Pentti Tolvanen sekä Tatu Mannbergin ja Tolvasen sävellykset. Varsinainen oivallus oli Pentti Tolvasen lyömäsoitinjaksojen esittäminen elävänä näyttämöllä.

Näyttelijäryhmä selvisi tehtävistään vielä ennakossa vaihtelevalla menestyksellä. Mika Silvennoinen Valèrena ja Satu Lipponen Élisenä onnistuivat kiitettävästi. Eero Rannio Cléantena oli aivan mainio.

Katariina Hännisen Frosine oli herkullinen suoritus. Teuvo Viljakainen Saiturina tarkkaili tässä vaiheessa vielä liiaksi rooliaan ja oli sen vanki. Esitysten myötä Viljakainen päässee vauhtiin ja lienee silloin pitelemätön Harpagon.

Herkulliset roolit tekevät Juha Häkkänen, Esko Vatula ja ennen kaikkea Perttu Hallikainen mestari Jacquesna. Hänen roolipukuvaihtonsa näyttämöllä on herkullinen. Teija Töyry Marianena jää jotenkin etäiseksi. Ehkä syynä on maneerinen äänenkäyttö.

Sotkamolaisia Saituri kiinnostaa varsinkin, kun Teatterikoulusta vastikään valmistunut näyttelijä ja Teatteri Havukastakin tuttu Satu Lipponen os. Turunen tekee siinä sisääntuloroolinsa kaupunginteatterin näyttelijänä.


Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 24.9.2007
KEVEYS JA KEKSELIÄISYYS SAITURIN VALTIT

Katsomosta takavasemmalta röhähtelevä nauru kertoo, että komediaa kaivanneet ovat ylen tyytyväisiä. Ja naurattaa Ilkka Laasosen Kajaanin kaupunginteatteriin ohjaama Saituri luistavimmillaan koko salia.

Esitys vastaa myös kysymykseen, miksi Molièren klassikot puhuttelevat yhä ihmistä. Vaikka tarina olisi katsojalle tuttu, inhimilliset heikkoudet on näissä luonnekomedioissa kuvattu niin hersyvästi, että yrmeinkin yleisö höröttää lopulta itselleen.

Sairaudeksi kasvava ahneus on tiukasti tätä päivää. Myötäily ja mielistely eivät ole kadonneet minnekään. Ihmiset tavoittelevat rahaa ja rakkautta, etsivät onnea, valehtelevat ja varastavat.

Tämän saiturin vahvuuksia ovat puvustuksessa äärimmilleen viety kierrätysaate, ilmava luurankolavastus, kirjaimellisesti iskevä äänisuunnittelu ja koko joukko veikeitä roolitöitä. On ilo seurata riemullista ryhmätyötä, kun ensemble pelaa yhteen.

Jokaisella näyttelijällä on lavalla hyvät hetkensä, vaikka kokonaisuuteen mahtuu myös jähmeää, puuduttavan tuntuista näyttelijäntyötä. Omista piintyneistä tavoista on työläs pyristellä irti.

Ketteryydellä ja kaunopuheella

Nimirooliin on Teuvo Viljakainen ollut hyvä valinta. Hänen Harpagoninsa on itaruudessaan uskottava, ei liian yliampuva. Hahmon habitus näyttämöllä on maltillisempi kuin markkinointikuvien irvokas kitupiikki. Hauska fyysinen oivallus on saiturin letkeä sauvakävely morsianta kohden.

Teatterin uudet näyttelijät, Harpagonin tytärtä ja poikaa esittävät Satu Lipponen ja Eero Rannio, uivat sulavasti teatteriperheeseen. Ihanan Élisen ja kerkeän Cléanten luonnekuvat ovat sukkeluudella ja keveydellä piirrettyjä.

Esityksen varsinainen dynamo on nuoleskelevaa hovimestaria ja ketterää, kaunopuheista rakastajaa näyttelevä uskomattoman elastinen Mika Silvennoinen, jonka venymistä kuminauhakin kadehtii. Koomikon kykyjään hän on tähän saakka päässyt vain vilauttelemaan alueteatteriryhmässä. Esityksen parhaita kohtauksia ovat ne, jolloin Valère puhuu itseään pussiin ja onnistuu hivuttautuman sieltä myös pois.

Samassa tyylilajissa

Jos komedia tuntuu juuttuvan välillä paikalleen, se lähtee taas lentoon, kun Silvennoisen siro hovimestari hypähtelee paikalle.

Pukusuunnittelija Tiina Siltala on tehnyt ompelimon kanssa silmänkääntötempun. Väljästi käsitelty barokki näkyy hämäännyttävän koreina tyylipukuina, jotka menevät täydestä, ellei silmä tietäisi tarttua yksityiskohtiin.

Vanhat aamutakit ja muut tikkikankaat ovat olleet kiitollista materiaalia.

Etupenkissä istuville Saiturin puvustus tarjonnee ylimääräistä hupia. Vyössä käytettyjä C-kasetteja, hihaksi joutuneita pyjaman lahkeita tai hiuskoristeeksi asetettua linnunpesää ei enää muutaman rivin päästä keksi.

Paula Koivusen rautalankamainen lavastus – muotoja ilman seiniä – laventaa tilaa ja tuo siihen samaa keveyttä, jota on esityksen tyylilajissa. Muotokuvan raamit toimivat porttina, josta näyttelijät astuvat esityksen maailmaan. Koivunen on kertonut ajatelleensa kullattua soikiota eräänlaisena tähtiporttina.

Esityksen tunnuspiirteeksi muodostuva leikkisä ote välittyy myös Jori Tossavaisen ja Pentti Tolvasen ideoimasta metkasta äänimaailmasta. Lyömäsoittajan kioskissaan Tolvanen pitelee näpeissään koko esitystä, joka hengittää hänen iskujensa rytmiin. Nauhalta tukea antavat Tatu Mannbergin fadokitara, akustinen kitara ja mandoliini sekä Marika Mustajärven cembalo.

Ohjaaja on säästänyt mehukkaan yllätyksen loppuhetkille. Kun katsomo seuraa tarinan vauhdikkaita käänteitä, myös tulkinnassa lyödään uudet kortit pöytään. Koomisuus kasvaa vielä yhdellä ulottuvuudella.


Eeva Kauppinen, KALEVA 24.9.2007
SANO VAAN SAITURI KUN HALUAT HYNÄÄ

Saiturista on tehty Kajaanin kaupunginteatterissa niin satumainen, että se näyttää ihan Shakespearen Kesäyön unelta.

Herra Saituria eli Harpagonia ei kai koskaan ennen ole nähty näin kuvakirjasta hypänneen ja ilmeikkään hovin ympäröimänä.

Karrikoidut henkilöhahmot ja heidän mielikuvitukselliset asunsa tuovat mieleen Roald Dahlin satuluomukset ja Lewis Carrollin Alicen seikkailut ihmemaassa.

Ohjaaja Ilkka Laasonen on antanut pukusuunnittelun versoa ja kasvattaa persoonallisia vastavoimia raharaukkojensa seuraan käpertyneelle ja kulahtaneelle Harpagonille (Teuvo Viljakainen).

Molièren komedia on Kajaanissa tuunattu aikuisten saduksi kitupiikistä, joka on pikkiriikkisen inhimillisempi kuin sarjakuvakroisos Roope Ankka.

Saituri on vanha raato, keinottelija ja koronkiskuri. Raha on hänelle paras kaveri. Oikeaa hovia Harpagonilla ei ole, mutta Laasosen tulkinnassa muu seurue seuraa häntä kuin laahus.

Ohjaaja herkuttelee tällä nöyristelijöiden, imartelijoiden ja hännystelijöiden joukolla.

Korean ja kepeän ulkokuoren ei kannata antaa hämätä. Tässäkin sadussa on kova ydin ja mehukasta imeskeltävää ihan niin kuin Harpagonin luihuksi rotaksi haukkuman La Flechen (Esko Vatula) suussa pyörittelemässä luussa.

Saiturin sairaskertomuksesta on käännetty esiin sivu, jossa kuvataan rahanahneen ja pyrkyrimäisen kiipijäjoukon liehakointia raihnaiseksi käyvän ja valtaansa menettävän vanhuksen ympärillä. Kiusa se on pienikin kiusa, niin kuin nyt nuoren naisväen shoppailureissu.

Saituri on tämän päivän kierrättäjän ja roskalaatikoista ravintoa etsiskelevän vaihtoehtoihmisen itsekkäillä motiiveilla varustettu nailonpaitainen esi-isä.

Pukusuunnittelija Tiina Siltala on rakentanut Saiturin hovin prinsessasatujen hedelmäisin värein ja Bollywood-viittein somaksi kuin karkki. Hän kierrättää ideoita ja materiaaleja ajattomasti.

Tummemmille tyypeille, niille jotka tulevat käsi ojossa kuppaamaan kitupiikkiä ja kärkkymään hyötyä Hänen itaruutensa ikääntymisen kammosta, on saatu sävyä ja väritystä keskiajan mysteerimaailmasta ja satujen groteskeista hahmoista.

Paula Koivusen metallinen lavastus on jännittävän mobilemainen. Tärkeä elementti on kultainen tähtiportti, josta henkilöt saapuvat Harpagonin taloon kuin mannekiineille varattua cat Walkia pitkin. Sivuverho ja taustakangas ovat vihje teatterista teatterissa.

Esityksen kruunaavat Tatu Mannbergin ja Pentti Tolvasen hovi- ja torimusiikkia sekoittavat sävellykset. Musiikkimatto on solmittu osaksi esitystä. Näyttämöllä iskuja ja efektejä paukuttavan Tolvasen rautakaupoista ja romuttamoilta kerätty patteristo on komeampi kuin Jonne Kestillä konsanaan.

Saituri vaatii lipevää kieltä ja liikunnallista näyttämöilmaisua. Vauhdissa on eteenkin teatterin mieskaarti Esko Vatula, Juha Häkkänen, Mika Silvennoinen ja Perttu Hallikainen. Heidän venymistään on riemukas katsoa, samoin Katriina Hännisen Frosinen naisellista keinottelua.

Laasosen ihmemaassa on lopulta juonittelua ja komiikkaa kuin television italialaisen draamasarjan Elisa di Rivombrosan eli Ihanan Elisa jaksoissa.


KRITIIKIT - Aarresaari


Marketta Julkunen, Koillissanomat 23.9.2008
IHAN KUIN JOHNNY DEPP!

Aarresaari ensi-illassa Kajaanissa

Klassikkoseikkailu Aarresaari sai ensi-iltansa lauantaina Kajaanin kaupunginteatterissa. Janne Suutarisen sovitus ja ohjaus Robert Louis Stevensonin 1800-luvun romaanista on mainio.

Aarresaaren juoni on tuttu ainakin meille keski-ikäisille ja sitä vanhemmille. Nuori Jim Hawkins saa käsiinsä kartan kaukaiseen saareen kätketystä merirosvojen aarteesta. Yhdessä patruunan ja tohtorin kanssa varustetaan laiva, jolla aarretta lähdetään hakemaan. Miehistö osoittautuu kuitenkin merirosvoiksi, johtajanaan tarinan toinen päähenkilö, Long John Silver. Seuraa taisteluita, vehkeilyä ja pyssynpauketta ennen kuin aarteeseen päästään käsiksi.

Ensi-iltaseurastani perheen lapsista toinen oli lukenut kirjan, toinen tiesi juonen Disneyn Aarreplaneetta-piirretystä, joka myös pohjautuu Aarresaareen.

Mietin etukäteen, miten Disneyn, pleikkarin ja Simsien kyllästämät lapset mahtavat innostua pienen teatterin tulkinnasta, mutta he kerta kaikkiaan rakastivat esitystä. Juonen tuttuus ehkä kuitenkin helpotti näytelmän seuraamista.

Kerrankin roolitus oli juuri oikea. Kari Suhosen John Silver on loistava, samoin Mika Silvennoisen Jim Hawkins. Nuoressa pojassa ei ole paljon näyteltävää, mutta siitäkin vähästä Silvennoinen selviytyy ilmeikkäästi. Juha Häkkäsen Ben Gunn oli minusta ihana, mutta tyttäreni piti eniten Satu Lipposen hahmoista eli Sokea Pew –rosvosta ja nuoresta Dickistä. Poika puolestaan ihaili John Silveriä, totta kai.

Entä se Johnny Depp? En heti hoksannut, mitä lapset tarkoittivat höpöttäessään väliajalla, että tuo John Silver on ihan kuin Johnny Depp, mutta sitten välähti. Tietenkin – siis Deppin esittämä merirosvo Jack Sparrow Pirates of Caribbean –elokuvissa.

Ja kun toisella puoliajalla tarkkaan kyttäsin, niin okei – tietyt piirteet olivat kyllä tuttuja Sparrowin hahmosta, mutta vain sopivasti.

Etukäteen oli mainostettu näytelmän miekkailukohtauksia, joiden koreografian on tehnyt Oula Kitti.

No, kyllähän ne sapelit ja puukot kalisivat, mutta odotin enemmän ketteryyttä ja näyttävyyttä. Paremmin oli onnistuttu lavasteissa, niin valtamerilaivassa kuin paalulinnoituksessakin. Ja pyssyt ja tykit, ne toimivat vielä paremmin.

Aarresaarella houkutellaan poikia teatteriin, mutta kyllä merirosvotarinat vetoavat meihin tyttöihinkin. Näytelmässä kuultu laulukin oli tuttu Peppi Pitkätossusta. Sekä poikia että tyttöjä saadaan yleisöksi yksinkertaisesti tuomalla heidät teatteriin joko vanhempien tai koulun toimesta. Monenlaisia elämyksiä tarvitaan.

Kotimatkalla lapset keskustelivat takapenkillä. ”Elokuvissa ne on näytelleet sen jo ajat sitten, ja se vain tulee valkokankaalta. Teatterissa ne tekee sen paikan päällä. Näyttelijät voi yhtäkkiä ilmestyä vaikka yleisön selän takaa.”


Pauli Haataja, Sotkamo-lehti
AARRESAARI, TEATTERIN JUHLAA

Kajaanin kaupunginteatteri esittelee ohjelmistoesitteessä Aarresaarta koko perheen seikkailutarinaksi ja ilmoittaa että se on tarkoitettu yli 8-vuotiaille. Esityksen nähtyäni voin vain todeta, että pitää sataprosenttisesti paikkansa.

Ja mikä loistava esitys Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta on tehty! En ole aikoihin nauttinut teatteriesityksestä näin vilpittömästi.

Janne Suutarisen Aarresaaren sovitus ja ohjaus on täyttä rautaa. Jännitystä, toimintaa ja näyttämöyllätyksiä riittää. Väliaikoineen reilusti yli kaksituntisessa esityksessä ei ollut kuollutta hetkeä. Tässä esityksessä ei filosofoida eikä paranneta maailmaa, nyt kerrotaan Aarresaaren tarina. Teatteri on väkevimmillään juuri tarinan kertomista.

Oula Kitti on ollut Janne Suutarisen apuna taistelu- ja tappelukohtausten näyttämöllistämisessä.

Kitti on saanut näyttelijät miekkailemaan ja tappelemaan niin rajusti ja taitavasti ettei paremmasta väliä. Katsoja suorastaan tuntee ihollaan näyttämötaistelujen hehkun ja jännityksen.

Näyttämölliseltä yleisilmeeltään Aarresaari on yhtä katsomisen juhlaa. Lavastus, puvustus, kampaukset ja maskeeraus ja erityisesti Olli Seppäsen valosuunnittelu ja Jori Tossavaisen äänisuunnittelu ja musiikki luovat näyttämölle sellaisen tunnelman, että katsoja seuraa henkeä pidätellen, mitä näyttämöllä tapahtuu.

Jos Aarresaari on ohjaukseltaan ja puitteiltaan mainio, niin ovat sitä myös näyttelijät.

Mika Silvennoinen, Perttu Hallikainen, Teuvo Viljakainen, Kari Suhonen, Satu Lipponen, Vesa Kaikkonen, Esko Vatula ja Juha Häkkänen heittäytyvät täysin rinnoin merirosvojen ja aarteen etsinnän maailmaan. Maailmaan, joka on täynnä petosta, vilppiä ja ahneutta.

Ainuttakaan näyttelijää en erikseen ylistä. Heistä jokainen tekee Janne Suutarisen ohjauksessa näyttämöhahmon, jonka katsoja muistaa pitkään.

Tippaakaan en kehu, mutta ennakossa ollut yleisö suorastaan villiintyi Aarresaaresta.

Kun väliaika alkoi ja saliin tuli valot, niin pikku tyttö yleisön joukosta hihkaisi: ”Tämä on hyvä esitys!”.

Väliaika oli meille yhtä piinaa. Se kesti aivan liian kauan. Pikku kaverit telmivät ja miekkailivat lämpiössä.

Kun vahtimestari tuli aukaisemaan katsomon ovia, veijarit suorastaan ryntäsivät katsomoon. Minä kanssa.

He, jotka kävivät katsomassa Aarresaaren, niin pienet kuin suuret, he tulevat toisenkin kerran teatteriin. Heistä tulee teatterinystäviä.

Eeva Kauppinen, Kaleva 20.10.2008

KARSKI JA VAUHDIKAS MERIROSVOSAAGA

Nyt jos koskaan ja äkkiä merirosvolaivan kyytiin ja turistina teatterilaivalla aarresaareen!

Kajaanin kaupunginteatteri satsaa isosti lapsiin. Päänäyttämölle on tehty kaikkien merirosvoseikkailujen äiti Aarresaari. Vierailija Janne Suutarisen ohjauksessa miekat viuhuvat hurjasti ja merikarhujen kieli on karheaa.

Miesten rumuudessa ja taistelujen kiivaudessa Aarresaaren ei tarvitse yhtään kainostella Johnny Deppin tähdittämän Karibian merirosvoista kertovan elokuvasarjan rinnalla.

Tällaista poikamaista intoa ja viimeisen päälle viritettyä seikkailukertomusta näkee harvoin teatterissa.

Skotti Robert Louis Stevensonin merirosvoseikkailu on yhtä hurja kuin viikinkien saagat.

Aarresaaren vaikutusta rakentavat yhdessä Jori Tossavaisen äänitehosteet, Olli Seppäsen valot, Markku Hernetkosken kolmiulotteisen lelukirjan tavoin taittuva lavastus, Riitta Raunion sähäkät puvut ja Tarja Torniaisen peruukit, maskit ja tatskat.

Romaanin sovittaja Janne Suutarinen sallii merirosvojen olla hurjia: ruumiita tulee, rommia kuluu ja teksti tulvii herjoja juustoaivonsa rei’ille ryypänneistä rähmäisistä ruumarotista laivakoiran peräsuolenpätkiin.

Ihmisen surmaamisen moraalinen pohdiskelu jää kertojan, kajuuttapojan ja seikkailijan Jim Hawkinsin (Mika Silvennoinen) tehtäväksi.

Onneksi sitä on siellä: itsetutkiskelua, kyseenalaistamista ja järkytystä. Tekijätiimi ei voinut arvata, että koulusurmien järjetön kopiointi jatkuu.

Aarresaaresta aistii, että tekijöillä on ollut hauskaa. Näyttelijät saavat tyypitellä sielunsa kyllyydestä. Satu Lipposen Sokea Pew on zombiemainen ilmestys, Kari Suhonen on niin muuttunut, ettei häntä Suhoseksi tunnistakaan jalkapuolena John Silverinä.

Esko Vatulan George Merry ja Irlantilainen, Vesa Kaikkosen Israel Hands ja Juha Häkkäsen Musta Koira hakevat vertaansa Karibian merirosvojen inhasta joukosta.

Häkkänen venyttää Ben Gunnina repertuaariaan alkuihmismäiseksi robinson crusoeksi ja Vatula papukaija Flintiksi nukettajana.

Stevensonin tekstissä on asemasotavaiheensa ja muut kuoppansa, jotka vähän notkauttavat jännitettä.

Mutta idea vallata koko teatterisali esityksen käyttöön toimii mukaansa tempaavasti. Kun patruuna Trelawneyn (Teuvo Viljakainen) varustama laiva irrotetaan lähtösatamasta, tuntuu kuin koko teatteritalo natisisi liitoksissaan ja alkaisi lipua kohti seikkailua.


Eija-Riitta Airo-Karttunen, Kainuun Sanomat 22.9.2008
AARRESAARELLE VAUHDIKKAASTI

Hurja seikkailu: Taisteluissa miekkoja, tussareita ja tykki

Kajaanin teatteri onnistuu taas tarjoamaan jotain totutusta poikkeavaa. Yli 8-vuotiaille suunnattu seikkailukertomus Aarresaari roiskauttaa lavalle merirosvoja lähes elokuvamaiseen tyyliin.

Kun pienen näyttämön uutuus Supernaiivi peräänkuuluttaa leikkiä ja hauskanpitoa sielun virkistykseksi, niin isolla näyttämöllä huutoon vastataan saman tien ja leikitään oikein olan takaa.

Miehinen näyttelijäkaarti – ainoana naisena Satu Lipponen ja hänkin housuroolissa – on kaivanut pikkupojat sisuksistaan esiin ja heittäytyy antaumuksella leikkiin. Mainiosti poikailu Lipposeltakin sujuu.

Näyttelijöiden otteessa on piirteitä lasten roolileikeistä. En olisi hämmästynyt, jos toimintaa olisi yhtäkkiä pysähdytty suunnittelemaan ”tää tulis tuolta takaa ja noi toiset tulis sivusta ja sit olis taistelu” –tyyliin. Samojen näyttelijöiden hääriminen monissa rooleissa vahvistaa leikkimäisyyttä.

Sankari ja rosvot

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita näytelmässä piisaa. Nokkelan sankarin, Mika Silvennoisen hienosti esittämän Jim Hawkinsin vastassa on joukko juonittelevia, ryypiskeleviä ja karskeja puhuvia merirosvoja. Taisteluja käydään, ammutaan ja miekkaillaan. Taistojen tuoksinassa tirskahtaa lavalle muutama verinorokin, kuolemisiltakaan ei vältytä.

Roolihenkilöiden tyypit ovat tuttuja humoristista väkivaltaviihdettä tarjoavista elokuvista: kirkasotsainen sankari, joka pysyy hyvänä, vaikka henkensä kaupalla, pikkuisen yksinkertainen rikas patruuna ja hänen oikeana kätenään fiksu lääkäri, ovela rosvopäällikkö ja hänen pöhköt alaisensa.

Huumoripitoisella toteutuksella pyrittäneen siihen, ettei hurja meno käy liian pelottavaksi. Keinoina on ylenpalttinen naamanvääntely ja karrikoitu näytteleminen. Esko Vatulan, Vesa Kaikkosen ja Juha Häkkäsen kohkausta katsellessa ei voi välttyä mielleyhtymältä Pirates of the Caribbean –elokuvien konnakoplaan. Vatula hoitaa upeasti myös papukaija Flintin liikuttelun.

Vihjeenä siihen, ettei hommaa saa ottaa liian vakavasti pidin myös melko maskuliinista äitimuoria. Muorin hameroolin ohessa Kari Suhonen kieroilee viiltävän tyylikkäästi rosvopäällikkönä.

Perttu Hallikainen näyttelee herkullisesti kokettia lääkäriä, Teuvo Viljakainen hienovaraisen humoristisesti patruunaa. Lipposen Sokea Pew on velhomaisen pelottava, Dick oivasti poikamainen.

Toteutus on kaikilta visuaalisilta osa-alueiltaan kekseliäisyyden ilotulitusta. Esimerkiksi myrskykohtaus on vaikuttava. Lavastus, valot, puvut, kampaukset, rekvisiitta tussareineen tykkeineen kaikkineen on hienoa seurattavaa. Musiikki ja muu äänimaailma luovat oman taikansa näytelmän mukaansatempaavaan toimintaan. Taistelukoulutuskaan ei mennyt hukkaan.

Teatterin suositusikäraja on aiheellinen, pienimmille melskettä on liikaa. Yli 8-vuotiaillakin on hyvä olla turvallinen vanhempi mukana.


KOMMENTTI: Irinja Karttunen, 9 vuotta

Hauskaa ja jännittävää

Kävin katsomassa Aarresaari-näytelmän. Hauskaa siinä oli se, kun Jim Hawkins (Mika Silvennoinen) oli tunkeutunut omenatynnyriin salakuuntelemaan kapinallisia miehiä. Salakuunnellessa kävi niin, että kapinalliset kertoivat suunnitelmansa ja samalla he kääntelivät tynnyriä, se oli hauskaa.

Kun väliaika tuli, näytelmä ikään kuin katosi, ihan kuin televisio olisi suljettu. Pimeydessä papukaija Flint (Esko Vatula) huusi ”väliaika, väliaika!” Se oli myös hauskaa.

Kaikki roolihahmot olivat oikeastaan hyviä, mutta jotkut, kuten Tohtori Livesey (Perttu Hallikainen) ja Ben Gunn (Juha Häkkänen) olivat erityisen hyviä.

Muutamissa kohdissa oli aika kovia ääniä, korviin vähän koski. Esimerkiksi silloin kun paalulinnoituksen seiniä kaadettiin.

Aarresaari on kiva näytelmä, siinä on myös vähän jännitystä. Koska siinä on vähän liikaa räiskettä ja kovia ääniä, se ei sovi sellaisille lapsille, jotka pelkäävät räiskettä ja verta. Arvosanaksi annan 8+.


KRITIIKIT - Juha


Kaisu Mikkola, Teatteri-lehti 4/2008
KUIN YHTEISESTÄ SOPIMUKSESTA

Nyt ei enää voi puhua muusta kuin dramaturgisesta muotivillityksestä, vaikka asianosaiset mitä tahansa muuta väittäisivät. Oulun läänin molemmat ammattiteatterit ovat kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneet siirtyä samanaikaisesti kaavaan ”näe kotimaisen klassikkokirjailijan tuotanto alle kolmessa tunnissa”.

Kajaani ehti ensin esittämällä huhtikuun alussa Juhani Ahon Juhan ja Oulu viikkoa myöhemmin Teuvo Pakkalan Vaaran. Kummassakaan tapauksessa ei keskitytä varsinaiseen kirjallisuushistorian pakkopullaan, ei Juhani Ahon vuoden 1911 Juha-romaaniin eikä Teuvo Pakkalan vuoden 1891 Vaaralla-romaaniin.

Eikä tietysti tarvitsekaan, jos kohteena oleva kirjailija pystyy koko tuotannollaan innoittamaan tehtävään tarttunutta ohjaaja-käsikirjoittajaa niin, että innoitus välittyy lopputuloksessa muutenkin kuin näytteenä epidemian kaltaisena levinneestä muoti-ilmiöstä.

Kummassakin tapauksessa syleillään laajasti asianomaisen kirjailijan proosatuotantoa. Juhaa katsellessa tuntuu, ettei Aho-kavalkadista taida puuttua paljon muuta kuin kalakaskut. Pakkalalta taasen ei ole kelpuutettu hänen varsinaisia näytelmiään.

Kajaanilaiset hallitsevat vanhastaan teatterileikin. Heidän kunnianhimoiset, toisiaan seuraavat ohjaajansa ovat taivuttaneet heidät vuosien ja vuosikymmenten varrella kaiken osaajiksi. Miksipä heitä ei siis sytyttäisi satoja vuosia vanha kainuulaistarina Askanmäen kauniista Kaijasta monilla lisäoivalluksilla vauhditettuna!

Alkuperäistarinahan innoitti Ahon ja tämän jälkeen liudan ykkösketjun kotimaisia elokuvaohjaajia synkkään triangelidraamaan, jolla ohjaaja-käsikirjoittaja Riko Saatsi nyt herkuttelee. Sen hän tekee työntämällä Kainuun rakastavaiset samaan junaan Rautatien Matin ja Liisan kanssa sekä ottamalla kantaa Kajaanin yöjunan lakkautukseen.

Vain Marja, Juha ja Shemeikka eli Satu Lipponen, Esko Vatula ja Mika Silvennoinen pysyttelevät koko ajan yhdessä roolissa, muut viisi näyttelijää taipuvat moneksi, kun vanha tarina ja sille alistetut muut Ahon tekstit palvelevat vierailemalla jopa nykypäivässä, pääkaupunkiseudulla ja idänkauppaa hieromassa.

Mielenkiintoisiksi ja vähän epäuskottaviksikin käyvät huijarin vikittelyt, kun Vatulan tulkitsemasta Juhasta ei saa vahingossakaan Shemeikkaa epächarmantimpaa hahmoa. Rotunainen Marja vaikuttaa pikemminkin siltä, että hänen lähtönsä syy olisi pitkästyminen eikä rakastuminen.

Paluumuutto pääkaupunkiseudulta takaisin Kainuuseen päättyy ylevän jylhästi kuin antiikin tragedia, ja puskassa poikenneet ajatukset palaavat takaisin alkuperäiseen teemaan.

Markku Hernetkosken luoma näyttämökuva on lähtötilanteessa kuin veistos. Katseet kiinnittää Kain Tapperin oppipojalta vaikuttavan kirvesmies-Juhan työstämä alttaritaulumainen takanäyttämö. Sen äärellä uhrataan Marjan viattomuus näkymän vaihtuessa itänaapurin uusrikkaan luksuskämpän rakennustyömaaksi.

Helsingin lisäksi karataan Askanmäen museoalueelle. Videoaikakauden kunnianosoituksessa tarinan syntyseudulle piehtaroidaan siihen malliin, ettei katsojalle jää epäselvyyttä ainakaan siitä, onko työryhmä inspiroitunut Juhani Ahon poikien ja Nyrki Tapiovaaran ennen sotia filmaamasta mustavalkeasta Juhasta.

Ihan kirjaimellisesti esitystä rytmittävät lastut, hieman snobistiset 15 yksilöä. Ne toimivat kuin mykkäfilmien tekstiosat, kun ne kukin vuorollaan asetetaan joka kohtauksen alussa riviin etunäyttämölle, paikalle, jossa voisivat palaa parrasvalot. Kun kaikki ovat kohdallaan, triangelidraama on lopussa.

Mitä siis jäi? Kirkastuivatko Aho ja Pakkala pohjoisissa uustulemisissaan?

Painolastinaan noin neljän vuosikymmenen aikana kirjoitetut viisi erillistä romaania ja viisi erillistä kertomusta Juha huojahteli karnevalismin kautta perille synkeänä odottavaan vaikuttavaan loppuun.

Vaara ankkuroitui lujasti ja loogisesti peruskallioon. Kaikki neljä lähtömateriaalina käytettyä vuosina 1891-1913 kirjoitettua proosateosta rakastivat tulkinnassa kollektiivista päähenkilöä, pohjalaisen merikaupungin elämää kuhisevaa laitakaupunkia, Kakaravaaraa.

Aho ja Pakkala kirkastuivat. Ihan varmasti.


Eeva Kauppinen, Kaleva 22.3.2008
PILKKEIKSI MENI EHEÄ ELÄMÄ

Nuori ohjaaja Riko Saatsi löysi Ahon lastuista jälkiteollisen ajan eksyneet etsijät

Se on vaan joku klassikko, toteaa Juha Häkkäsen esittämä elokuvateatterin vahtimestari Juha-näytelmän Marjalle, kun Shemeikan kyytiin karannut eksyy Helsingissä teatteriin katsomaan värisevää filmatisointia samaisesta Juhani Ahon romaanista.

Kajaanissa vieraileva nuori ohjaaja, vielä teatterikorkeakoululainen Riko Saatsi (s. 1978) heittää tällaisen klapin yleisön jalkoihin ja katsoo, osuuko, kompastuuko.

Saatsin oma työ Ahon romaanien ja lastujen parissa kertoo aivan eri asenteesta. Saatsille Ahon tekstit ovat järeä hongisto, johon ovat kaiverrettuina suomalaisen ihmisen latva ja juuret. Aholta hän lähtee hakemaan vastauksia yksinäisen postmodernin ja itsekkään jälkimodernin ihmisen hätään vähän niin kuin Antero Vipuselta.

Elämä on pilkkeinä, missä on eheä elämä?

Saatsin ehkä satuttavin löytö ovat jälkiteollisen yhteiskunnan eksyneet etsijät. Ihmiset, jotka erilaisin epätoivoisin keinoin haravoivat elämälle merkitystä ja missiota. Menisikö maalle vai menisikö kaupunkiin? Menisikö koskeen vai menisikö naimisiin?

Yhtä puusta pudonneita ovat vanhat ja nuoret.

Saatsi kertoo Juhan, Marjan ja Shemeikan tarinan läheisesti ja elävästi kuin tuttavalleen, vaikkapa kesämökin saunan sytykkeeksi lastuja veistellessä.

Viiteentoista lastuun mahtuu traaginen kolmiodraama isoisoisän ajoilta.

Kosketus tähän päivään saadaan muutamilla vermeillä: Makita-moottorisahalla, punaisilla piikkikorkosaappailla ja oransseilla veneilyliiveillä.

Sen enempää ei tarvita: jo sytytti!

Näyttelijäryhmä on leikissä mukana. Kaikki esiintyjät ovat lavalla koko ajan. Läsnäolo ja yhdessä oleminen on olennaista; se muistuttaa kertomisen aktista. Avaukseksi täysi poppoo soittaa yhteen kuin latotanssien pumppu. Kohtausten tehoäänet tuotetaan itse puupalkeilla, kepeillä, rautakuulilla, vesisangoilla ja räteillä. Samoja ääniä ajetaan ulos kovaäänisistä työstettyinä ja tehostettuina.

Äänimaailma kertoo teknologian vääjäämättömästä saapumisesta, maatilan ja metsän töistä, aarniluonnon muokkaamisesta ihmisen tarpeisiin: nakutuksesta, kilkutuksesta, jyrinästä ja sahaamisesta.

Juha huutaa Marjalle, että kuuntele kuinka puut parkaisevat, kun niitä kaataa. Niin kuin parkuisivat muutakin kuin omaa katkeamistaan.

Tekijätiimin tarkka ja oivaltava analyysi ei ole jättänyt Ahon tekstissä kiveäkään kääntämättä. Se on voitto katsojalle. Juhan katsominen on kokemuksena tyyntä kuuntelemista. Esityksestä saa sitä enemmän irti, mitä herkemmät ovat korvat.

Ja näyttämölle asti kannettuja Ahon hienoja kuvia ja osuvia sanoja kannattaa kyllä kuunnella!

Saatsin lähestymistapa kirjalliseen klassikkoon sekä maanläheinen ja ”köyhä” tekotapa muistuttaa Juha Hurmeen, Samuli Reunasen ja Kristian Smedsin tyyliä.

Shemeikan hihaan tarttuva Marja (Satu Lipponen) on etsivän nuoren polven äänitorvi. Hänen teemakseen istuisi Chisun hittibiisi Mun koti ei oo täällä. Viime viikon ladatuimmassa iskelmässä kiteytyy jotain olennaista Marjasta: henkinen tyhjiö ja kaipuu johonkin epämääräiseen parempaan.

Vaikka Marja työntyy pintaan, näytelmän nimi on yhä Juha. Esko Vatula ei onneksi tee Juhasta Suomi-filmin kipsaamaa vastenmielistä ja säälittävää ukkorähjää, vaan elämänviisaan ja suurisydämisen dinosauruksen, joka vielä kantaa selässään entisvanhaa yhteisöllistä elämäntapaa ja humaania vastuuntuntoa kuin kyttyrää. Hukkaan joutuu lopulta tämäkin moottorisahamurhaaja.

Juhan tapaisille reliikeille ei taida löytyä tilaa jälkiteollisesta Nooan Arkista, jonka hierofanteiksi, näkijöiksi ja kapteeneiksi pyrkivät poliitikkojen rinnalle tiedemiehet, insinöörit ja teknokraatit.

Shemeikassa (Mika Silvennoinen) on jotain samaa kuin Ilkka Kanervassa. Kumpikin kerää miehisyytensä mitaksi talon täyteen kesäkissoja.

Markku Hernetkoski lavastaa puulla ja laudalla. Helsingin kuvaksi tehty pienoismalli ja suurkirkon lasin kirkas miniatyyri ovat kuin koruja.

Suomi putos puusta tosi äkkiä. Nuorempi nykykatsoja kaipaa pian sanastoa selittämään, mikä on sahapukki ja mikä on reikätuoli.

Saatsin ja kumppaneiden Juha ei ole vain joku klassikko, vaan elävää, mullan hajuista ja kantavaa Ahoa.


Eija-Riitta Airo-Karttunen, Kainuun Sanomat 25.3.2008
”EN MINÄ JAKSA OLLA TOISIN KUIN OLEN”

Juhani Ahon romaanin tunnevoima puuttuu Riko Saatsin Juha-sovituksesta

Klassikko-statuksen saaneisiin teoksiin tarttuessaan ohjaajat joutuvat miettimään, mitä sanottavaa teoksella on nyky-yleisölle. Klassikkouden ajatukseen sisältynee valmiiksi se, että teoksen teemat ovat ajasta tai paikasta riippumattomia, että se voi puhutella kokijaansa vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Ohjaajan pähkäiltäväksi jää modernisoidako vai ei, rakentaako silta kertomuksen syntyajankohdasta tähän aikaan käsikirjoituksellisin tai ohjauksellisin keinoin, osoittaako yhteys vai antaako analogioiden syntyä katsoja pääkopassa.

Kajaanin kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Juhani Ahon romaanista dramatisoitu, Riko Saatsin ohjaama Juha. Tarinassa ikämies Juha on kasvattanut löytölapsi Marjasta itselleen vaimon. Kertomus lähtee ajasta, jolloin Marjan ja Juhan avioliitto on umpikujassa. Marja ei ole eloonsa eikä mieheensä tyytyväinen, Juha on hänelle ”vanha kanttura, vääräsääri”.

Saatsi on muokannut Juhaa ottamalla mukaan tekstejä Ahon muista teoksista. Marja ei tässä sovituksessa lähde Uhtuan Shemeikan matkaan, vaan nykyaikaa korpeen kauppaava ratsu on Helsingistä. Teksti-idea toimii ehjästi ja saumattomasti, Ahon teokset tunteville kooste tuo lisäbonuksena bongailuhupia. Eri hauska on junakohtaus, johon on koottu paitsi Rautatien Matin ja Liisan tuumailuja, myös yhtä ja toista muuta mukavaa, ajankohtaisuuksia ja kulttuurisia viittauksia.

Ensiajatus näytelmästä on, että ’konkreettisena’ totena Marjan tilanteeseen on nykyihmisen vaikea empatoitua, ei Suomen Rajavaaroihin kenenkään tarvinne enää vastoin tahtoaan juuttua. Karistaa vain neulaset saappaan kantapäistä ja karauttaa kahtasataa pendolinolla pitkin raiteita. Toisaalta, ihmiset voivat nykyisinkin ajautua olosuhteisiinsa, ja henkinen irrottautumiskyky voi olla korkea. Jäämällä tuntee tekevänsä velvollisuutensa, muutos vaatii aina myös aimo annoksen rohkeutta.

Korpi vastaan kaupunki

Saatsi olisi voinut ajankohtaistaa tekstiä räväkämminkin. Marja on ”muualta tullut”, Juha on ainut, joka hänet on kunnolla hyväksynyt. Entä jos nyky-Marjalla olisi huivi tai burkha? Vierauden teeman lisäksi tekstistä nousee ajatusituja tasa-arvosta, ikärasismista, välinpitämättömyydestä, kertakäyttöihmissuhteista.

Ohjaus luottaa pitkälle rauhalliseen kerronnallisuuteen. Ahon kielen rytmi vuorosanoissa tekee runollisen vaikutuksen, tyylikkääseen askeettisuuteen nojaava lavastus, muu rekvisiitta ja väreillä kertova puvustus symbolisine viittauksineen tuovat mieleen lausuntataiteilijoiden monologit, joissa pienillä keinoilla kerrotaan paljon.

Ajoittain tilanne on kuin näytelmä näytelmässä, kun tapahtumiin reagoi takanäyttämön sivustoilla istuva ”studioyleisö” naurullaan. Sivustalaisten ja äänisuunnittelija Jori Tossavaisen tuottamat rytmi- ja ääniefektit tuovat tehoa, hienoa shamanistista tunnelmaa.

Tyyliltään Saatsin Juha on toteava, tunteilla ei mässäillä, dialogi kulkee kaurismäkeläisen viileästi, henkilöiden psykologista kehittelyä ei oikeastaan ole. Ahon romaanin vahva tunnelataus jää Saatsin toteutuksessa haaleaksi. Olisiko syvempi henkilöiden ’nahkoihin’ meneminen ollut ohjaajalle liian ’romanttinen’ ratkaisu?

Eniten lihaa ja verta on Esko Vatulan karhumaisesti – äänenpainollisesti hetkittäin fantasiasankari Röllin tapaan! – ärhentelevä, loukattu ja ikävöivä Juha. Satu Lipposen Marja on melkein kuin oman elämänsä ulkopuolinen tarkkailija. Tämä Marja lähtee Shemeikan matkaan, koska haluaa elämäänsä pakoon. Mika Silvennoisen Shemeikka taitaa yhtä lailla olla elämäänsä kyllästynyt. Naisia kertakäyttöhyödykkeinä pitävä kauppamies ei edes kunnolla vokottele, ottaa vain.

Missä ihmisen on hyvä olla? Näytelmän Helsinki edustaa pintaliitoelämää, Rajavaara toisaalta vakautta, mutta myös ahdasmielisyyttä. Helppoa elämää Marjakin peräänkuuluttaa ennen kuin ymmärtää, että jätti Rajavaaraan jotain, joka oli kestävää ja arvokasta. Liian monta onnetonta valintaa johtaa siihen, ettei enää tule ehyttä entisestä elämästä. Ikiaikainen ihmisluonnon luulo siitä, että ruoho on vihreämpää aidan – rajan? – toisella puolella, käy tässäkin teoksessa kitkerästi toteennäytetyksi.


Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 31.3.2008
KAJAANIN JUHA KYSYY: MITEN ELÄÄ MAALLA UUDELLA TAVALLA?

Varsin toivottomaan, joskin kauniiseen, kuvaan päättyy käsikirjoittaja-ohjaaja Riko Saatsin pohdinta siitä, mistä periferiasta lähtenyt ja moderniin pääkaupunkiin pettynyt nuori aikuinen löytää oman paikkansa.

Saatsi on työstänyt Juhani Ahon Juhan ja muiden tekstien pohjalta näytelmän, jossa kolmiodraaman lisäksi keskitytään maaseudun ja kasvukeskuksen väliseen ongelmaan.

Aikaisemmista Juha-töistä on jäänyt mielikuva, että loppukohtaus, jossa iäkäs Juha uhraa itsensä Marjan ja lapsen onnen puolesta, on kaikesta huolimatta valoisa – uusi lupaava elämä on auennut. Nyt sitä tunnetta ei tullut. Jäi vain alakulo.

Kertooko tämä siitä, että kolmekymppinen pian pääkaupunkiseudulta opinnoista vapautuva Saatsi ei ole vielä Juhankaan työstämisen kautta löytänyt paikkaansa. Vai voiko Kajaanin Juhan yleistää niin, että nuoret aikuiset, jotka kipuilevat maakuntien ja kasvukeskusten välillä, eivät vielä ole oivaltaneet sitä kolmatta tapaa elää – sitä, jossa maaseudulla voi asua kaupunkimaisen modernisti.

Ainakaan näytelmän Marja ei tunnu voivan hyvin missään. Hänellä on periaatteessa kaikki hyvin jo lähtötilanteessa, mitta silti häntä ahdistaa.

Haaveet paremmasta vievät hänet muualle. Onni ei löydykään uudesta paikasta, nykytodellisuutta lukuisine seksipartnereineen elävän Shemeikan kodista ja vauhdikkaasta Helsingistä, vaan siellä on yhtä paha olla.

Paluu Rajavaaraan ei tuo Marjalle katharsista, vaan sama ahdistus jatkuu edelleen.

Näytelmässä käytetyt Ahon tekstit, joissa toden totta käydään rajankäyntiä entisten ja uusien rakenteiden välillä, antavat hyvät pohjat pohtia maaltamuuttoa ja takaisinpaluuta, mutta Ahon teksti on niin omanlaistaan ja kaikessa hiljaisessa luonto- ja ihmiskuvauksessaan vanhanaikaisen maalailevaa, ettei se oikein istu näyttelijöiden suuhun.

Riko Saatsi ei ole saanut rakennetuksi Ahon tekstistä samalla tavalla suoraan hermoon käyvää kokonaisuutta kuin Kristian Smeds Tshehovin Kolmessa sisaresta ja Juha Hurme Kiannon Punaisesta viivasta.

Näytelmää katsoessaan kyllä oivaltaa, mitä Saatsi on hakenut, mutta samalla joutuu toteamaan, että laadukkaasta kankaasta ei ole tullut takkia, toki kylläkin ihan tyylikäs liivi, ei siis pelkkää tuluskukkaroa.

”Helsinkiin, Helsinkiin”, kuiskaa punapukuinen Shemeikka paholaisen tavoin Marjan korvaan Rajavaaran hirsirakenteiden keskellä. Shemeikkakin on traaginen hahmo, nykymenestyjän kuva.

Hän haluaa talon Rajavaaralle ja Juha sen sinne rakentaa, vaikka hänen äitinsä varoittelee, ettei rajan takaa tulevalle kannata maata myydä. Jatkuvilla liikematkoilla maailmaa kiertävä Shemeikka haluaa kiinnekohtia – vapaa-ajan asuntoja – elämäänsä, mutta pyörähtää kussakin kodissaan vain hetken. Irvokas remuaminen jatkuu, sitoutuminen ei onnistu.

Juha on dinosaurus, vanhan ajan ihminen, joka ajattelee, että onni on itse mieleiseksi kasvateltu kumppani ja muuttumaton elämä. Hän luulee, että onneen riittävät rakkaudella rakennetut vakaat kulissit ilman kysymyksiä, mitä kumppani oikeasti haluaa.

Juha-näytelmä tuntuu siis olevan kaikkinensa paradoksi.

Satu Lipponen Marjana on tarkoituksella androgyyni, lähes maskuliiniseksi rakennettu voimakas hahmo. Esko Vatula tekee Juhasta melkein samurain, jolla on vahva kunniantunto. Mika Silvennoisen Shemeikka on itsekkään häälyväinen, lapsi aikuisen hahmossa.

Markku Hernetkosken suunnittelema pelkistetty lavastus kertoo nykyihmisen onnen haavekuvista: Rajavaaran jykevistä hirsistä ja Helsingin kitshinä kimmeltävistä rakennuksista.

Näytelmän äänimaailma on pitkälti hetkessä toteutettua. Liikenteen melu ja katujen rauhattomuus mm. syntyvät rautakuulia vierittämällä. Kekseliäs äänisuunnittelu on Jori Tossavaisen, musiikki Eero Rannion ja työryhmän.


Pauli Haataja, Sotkamo-lehti 1.4.2008
JUHA JA ELÄMÄN EHEYS

Juhani Ahon (1861-1921) kertomataiteen mestariteos Juha ilmestyi usean vuoden kypsyttelyn ja taiteellisen viimeistelyn jälkeen v. 1911.

Klassikoksi nousseessa kohtalokkaassa rakkaustarinassa yhtyvät onnistuneesti realistiset ja romanttiset ainekset. Romaanin rakenne on kiinteästi hallittu. Sen toiminta ja kerronta on näyttämöllistä tarkoin laskettuine draamallisine nousuineen ja laskuineen.

Joten Juha on taipunut aikojen saatossa helposti esitettäväksi niin näyttämöllä, elokuvana kuin kuunnelmana. Onpa siitä Leevi Madetojan toimesta sävelletty oopperakin vuonna 1935.

Kajaanin kaupunginteatterin päänäyttämölle Juhan on käsikirjoittanut ja ohjannut Riko Saatsi. Saatsi on käsikirjoittajana liittänyt Juhan tarinaan osia myös Ahon romaaneista Helsinkiin, Kevät ja takatalvi, Rautatie ja Yksin sekä eräistä lastuja.

Varsinainen rohkea oivallus Saatsilta on ollut siirtää Shemeikan Uhtua Helsinkiin. Ja tämä oivallus toimii vuonna 2008. Ahon 1880-luvun Helsinkikuvaus on kuin tästä päivästä reväisty.

Jotain kuitenkin käsikirjoituksessa menetetään. Draamallisuutta. Varsinkin ennen väliaikaa katsoja hetkittäin pitkästyy, mutta väliajan jälkeen Ahon kirjoittama rakkaustragedia tiivistyy mittoihinsa.

Saatsin kokonaisohjauksen jälki on ilmavaa. Tietyt toistuvat kikkailut kuten jalan tömäykset kohtauksesta toiseen siirryttäessä alkavat tympäistä samoin kuin kuulien vierittely tunnelman lisääjänä ja päähenkilöiden sielunmaiseman ristiriitojen kuvittajana. Henkilöohjaajana Saatsi saa henkilöihinsä ytyä ja ilmettä.

Juha elää kolmen päähenkilönsä, Marjan, Juhan ja Shemeikan varassa. Näihin rooleihin on oltava kohdallaan olevat näyttelijät. Kaupunginteatterilla on, melkein.

Sotkamolaisille jo Teatteri Havukasta tuttu, teatterikorkeakoulusta äskettäin valmistunut Satu Lipponen os. Turunen tekee onnistuneen sisääntuloroolin Marjana.

Hänen Marjansa ei ole mikään Rajavaaran luonnonlapsi, vaan rakkaudessaan kiihkeä ja tietoinen tämän päivän nuori nainen. Lipposen Marjan tragedia on aina olla väärässä paikassa. Missään ei ole hyvä.

Jos Satu Lipposen Marja otti minut katsojana valtoihinsa, niin niin teki myös Esko Vatulan Juha.

Vatula rakentaa todellisen korvenraivaajan, sitkeän ja lämminsydämisen sekä epäitsekkään Juhan. Vatulan roolityöskentelyssä on miehistä voimaa, uljuutta ja herkkyyttä.

Näyttämöllistetyssä Juhassa on ongelmana Shemeikka. Naisen ryöstäjä Shemeikka on Ahon jäljiltä romanttisen koristeellinen henkilö. Shemeikan esittäjältä vaaditaan näyttelijänä taitoa luoda roolistaan uskottava. Karjalan Don Juanilla on myös ristiriitansa. Näitä ristiriitoja Mika Silvennoinen ei roolistaan löydä. Hänen Shemeikkansa jää kiiltokuvaksi. Harmi.

Ulkoisilta puitteiltaan Juha on komeaa katsottavaa. Lavastus, puvustus ja valaistus tukevat draamallista kerrontaa hyvin. Äänisuunnittelijalta olisin toivonut hiukan malttia tehosteiden äänenvoimakkuuden suhteen. Fortet olivat joskus tosi rajuja.


Eija Komu, Karjalainen 18.4.2008
KARJALA, HELSINKI, MOSKOVA!

Kajaanin kaupunginteatteri haki uutta teatteri-ilmaisua jo ennen Kristian Smedsiä. Siksi on syytä puhua ”Kajaanin hengestä” vailla guruhenkilöitymiä, vaikka Smedsin vaikutus niin Kajaaniin kuin koko suomen teatterikenttään onkin ohittamaton.

Nuoren ohjaaja-kirjoittaja Riko Saatsin näkemys Juhani Ahon Juhasta saa ulokkeita Ahon muistakin teksteistä, Rautatiestä lastuihin. Koskivene kolkuttelee reittejään junana. Helpompaan elämään houkutteleva Karjala muuntuu Helsingiksi. Suurkirkko pääkaupungin symbolina sisältää myös historiallisen vihjeen läntisestä valtakulttuurista.

Riko Saatsi satsaa ohjauksessaan symmetriaan ja ihailtavasti sisäistettyyn rytmiikkaan. Tärkeä oivallus on se, että sama näyttelijä, Irma Junnilainen, on sekä Juhan että Shemeikan äiti. Kaksi eri henkilöhahmoa matriarkaalisessa valta-asemassa! Se osoittautuu kuitenkin näköharhaksi. Pohjimmaisena on se katkera realismi, johon elämä on nämä naiset pakottanut.

Juha ei taivu perinteisen henkilöohjauksen kaavaan. Painopiste on toiveissa, unelmissa ja turhissa lupauksissa. Jokainen on omalla laillaan yhtä syyllinen ja syytön. Haaveilipa Karjalasta, Helsingistä tai Moskovasta, pettymys on lopulta sama. Se, joka toteuttaa yltiöpäisesti ainoastaan omia pyyteitään, on lopulta myös absoluuttisesti yksin.

Yhteinen muistohetki

Ahon Juha on jo sinänsä jäntevä ja dramaattinen. Siksi tekstilavennukset toimivat paremmin teoriassa kuin näyttämöllä. Sitä paitsi monet yksityiskohdat perustuvat nimenomaan alkutekstillä leikittelylle. Niinpä Satu Lipponen (Marja) saa Mika Silvennoiselta (Shemeikka) perinteisen huivin asemesta punaiset nahkasaappaat. Puujalkahuumori toimii oivallisesti, kun Marja kysyy: ”Päähänkö nämä pannaan vai kaulaan?”

Sen sijaan Lentävä kalakukko –episodi ja repliikki yöjunien lakkauttamisesta on tässä yhteydessä kertavitsin luontoinen, vaikka asia onkin tärkeä sekä kainuulaisille että pohjoiskarjalaisille (”Yöjuna män justiinsa eikä tule ikinä takasin.”). Kainuun karvalakkien reuhtova älämölö toimii paremmin.

Markku Hernetkosken pelkistetty lavastus osoittaa jälleen kerran, että puu on monikäyttöinen materiaali. Naputukset ja koputukset syventävät äänimaisemaa. Vaikka videota käytetään nykyteatterissa monesti lähes maneerimaisesti, tällä kertaa ratkaisu on omaperäisempi. Tuloksena on Juhan uusi filmatisointi. Tällaisesta mykkäelokuvasta Aki Kaurismäkikin voisi olla ylpeä!

Esko Vatulan perushyvän Juhan piiloaggressio muuntuu rytmiseksi teräksen hiontaääneksi. Myös musiikki tummuu esityksen edetessä. Rento skiffle ja perusblues muuttuvat möyryäväksi metal-henkiseksi meluvalliksi. Keinot kovenevat, aseet muuttuvat järeämmiksi. Kirves ei enää riitä, tarvitaan moottorisaha. Mutta toiseen kohdistettu viha osuu eniten itseen. Toiselle tehty paha koituu omaksi tuhoksi. ”Ei tule ehyttä elämästä.”

Loppukohtauksen jälkeen, muistokynttilöiden sytyttyä yksi kerrallaan, salissa väreilee spontaani hiljaisuus. Ainakin tämän kirkastuneen, syvälle piirtyvän tuokion verran yhteisöllisyys on totta ja jaettavissa.


KRITIIKIT - Punainen viiva


Rolf Bamberg, Uutispäivä Demari 13.8.2007
ISON JOEN ITKUA, KORPIEN KAIUNTAA

Alla on Punaista viivaa koskeva osa laajemmasta artikkelista

Hurmeen tuttua käsialaa

Edellistä vähän kauempaa historian hämäristä on aiheensa ottanut Punainen viiva. Ilmari Kiannon romaani (1909) käsittelee korpikansan karua elämää ja hetkeksi heräävää tulevaisuususkoa siinä historian käännekohdassa, kun säädettiin laki yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja järjestettiin ensimmäiset eduskuntavaalit. Sata vuotta sitten siis. Kiannon myöhempiä ideologisia näkemyksiä ajatellen Punainen viiva (ja myös Ryysyrannan Jooseppi) tuntuu hämmästyttävän myötäelävältä Kainuun peräloukkojen kurjalistoa kohtaan. Tietenkin teos on myös kotiinpäinvetoa oman kotiseudun asioiden tilan huomioimiseksi, mutta on se kansallisen klassikkostatuksensa ansainnut.

Ohjaaja Juha Hurmeen sormet tunnetusti syyhyävät aina suomalaisen kirjallisuuden klassikkojen äärellä, ja niinpä hän oli oiva valinta ohjaamaan ja dramatisoimaan Punaisen viivan Kajaanin kaupunginteatterin 100-vuotisjuhlanäytelmäksi viime syksynä. On syntynyt hieno esitys, joka ei sen enempää potki nilkkoihin kuin pyhitäkään kiantolaista sosiaalista paatosta.

Kajaanilaisten tulkinnassa näkyy ohjaajalle ominainen käsiala ihastuttavan koukkuisena mutta silti selkeänä. Hurmeella on taito luoda klassikkosovituksiinsa vaikuttavat linkitykset menneen ja elettävän hetken välille tärvelemättä alkuteoksia. Punaisessa viivassa se näyttäytyy vaikkapa niin, ettei äänitaustalla hymistä jotain Nälkämaan laulua vaan lavalla piipahtelee muusikko vetäisemässä särökitaralla muutamat kirpeät sointukuviot ja niinpä käsiohjelmassa kiitelläänkin Iggy Popia.

Myös ohjaajan tyyli tuottaa näyttelijäjoukon yhteisellä liikekielellä suuria kuvia toimii tässä tapauksessa mainiosti. Useimmat näyttelijät saavat muuttua moneksi, Romppaisen huushollin mukuloiksi, solisalirateiksi, metsän elukoiksi ja kaiken päälle pirttipahasessa rapisteleviksi torakoiksi. Se on vaikuttavaa, kihelmöivää.

Perinteisemmät yksilöroolit, ja aivan mainiot sellaiset, tekevät Heikki Törmi Romppaisen Topina ja Eeva Aitta vaimo Riikana. Tai perinteisemmät ja perinteisemmät... Riika on tässä toteutuksessa aivan poikkeuksellisen ärhäkkä pirtin akka, joka ottaa tarpeen tullen luonnon pois pässimäiseltä ukoltaan. Perheen kantava voima hän on Kiannon romaanissakin, mutta nyt se puoli tulee oikein kirkastetuksi.

Akka ukkoin töissä –linjalla ollaan muuten siinäkin mielessä, että vimmaisena agitaattori Puntarpäänä riehuu tässä versiossa naisnäyttelijä eli Anu Salonen.

Lisää Kiantoa Kajaaniin

Juha Hurme on viimeisen kymmenen vuoden aikana saavuttanut suomalaisessa teatterissa aseman, jota moni voi kadehtia. Hän pyörittää omaa kiitettyä teatterikollektiiviaan, häntä riivitään kaksin käsin niin ammatti- kuin harrastajateattereihin ohjaamaan ja skaala kulkee omista teksteistä painavimman sarjan klassikoihin kuten Aleksis Kiveen, Volter Kilpeen ja Väinö Linnaan.

Ei siis ihme, että Tampereellakin molemmat Punaisen viivan esitykset olivat viimeistä virallista sijaa myöten täynnä ja lisäpenkit päälle.

Valitettavasti esitykset olivat samalla vihonviimeiset. Valtakunnallinen ilouutinen kuitenkin on, että Hurme jatkaa tulevina vuosina Iki-Kiannon parissa Kainuussa. Kajaanin kaupunginteatteriin on tulossa vuonna 2009 Ryysyrannan Jooseppi ja myöhemmin vielä dramatisointi Maan sielu –kertomuskokoelmasta.


Irmeli Haapanen, Turun Sanomat 18.2.2007
KANSALAISET, VAALIUURNILLE MARS!

Suomalaisten kaupunginteattereiden helmiin jo vuosikymmeniä kuulunut Kajaanin kaupunginteatteri täytti syksyllä 100 vuotta, ja tapahtumaa juhlistettiin Kainuun oman pojan, Ilmari Kiannon teoksella Punainen viiva. Tänään, kun eduskuntavaaleihin on tasan kuukausi aikaa, Juha Hurmeen sovitus ja ohjaus tästä kansanedustuslaitoksemme alkumetreille sijoittuvasta teoksesta on entistäkin ajankohtaisempi.

Kianto kirjoitti Punaisen viivan tuoreeltaan ensimmäisten, 15.-16. maaliskuuta 1907 järjestettyjen eduskuntavaalien jälkeen. Topi ja Riika Romppasen perheestä kertova romaani ilmestyi vuonna 1909.

Punainen viiva keskittyy vaaleja edeltävään aikaan, jolloin taistelu kansalaisten äänistä kävi kiihkeänä. Agitaatio tuottikin tulosta, sillä yli 70 prosenttia äänioikeutetuista kävi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa uurnilla. Se on hitusen enemmän kuin neljä vuotta sitten.

Luonnon kiertokulku

Agitaation innostamana Topi ja Riikakin lähtevät äänestämään siinä uskossa, että köyhyys heidän kohdallaan tällä keinoin väistyy ja että vastedes saadaan riittävästi ruokaa ja ehjät vaatteet ylle.

Kuten tiedetään, näin heille ei kuitenkaan käy, vaan korpikirjailija Kianto pistää Romppasen perheen entistä suurempien koettelemusten eteen vaalien jälkeen. Lapsia kuolee sairauksiin ja lääkkeiden puutteeseen ja lopuksi karhu läimäyttää hengen Topistakin. Luonto vie voiton ihmisestä, eivätkä idän karhun rinnalla idästä saadut opit paljon paina.

Juha Hurmeen ohjauksissa ohmisen ja luonnon yhteys on aina ollut selviö. Jo Kiannolla karhu käy sisäistä monologia ja russakat pitävät kokouksiaan siinä kuin sosialistitkin, eikä tällainen leikittely ole vierasta Hurmeen ohjaajanmentaliteetillekään. Niinpä näyttämöllä nähdään metsän eläimet ja russakat tasaveroisina henkilöhahmoina ihmisten kanssa.

Mutta siinä missä Kianto lataa karhuun ja Topin kuolemaan myös suuria vertauskuvallisia ulottuvuuksia, jo pelkästään kirjoitusajankohdasta johtuen, Hurmeen sovituksessa kaikki näyttäytyy luonnon normaalina kiertokulkuna, sellaisena kuin elämä on. Tästä syystä esitys on tavattoman ihmisläheinen, kirkas ja selkeä, sillä kun ihmiselle on elämä annettu, hän yrittää sen parhaalla mahdollisella tavalla elää. Siihen kuuluvat ilot ja surut, tunteet ja toimet, ja kun ihminen ihminen on, hän kurottelee myös kohti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Hurme kuvaa näitä korpiloukkojen ihmisiä suurella lämmöllä ja ymmärtäen. Ryysyläisiä heistä ei ole tehty, eikä heidän elämänsä ole pelkkää kurjuutta. Päinvastoin. Kajaanin Punaisessa viivassa on paljon ilon ja onnen hetkiä.

Täyttä tätä päivää

Hurme onnistuu kaikkinensa tuomaan Punaisen viivan aivan iholle. Katsoja elää Riikan ja Topin elämän mielessään täytenä ja täyteläisenä, koska he ovat näyttämöllä tosissaan Eeva Aitan ja Heikki Törmin esittäminä.

Tosissaan Hurme suhtautuu myös toveri Puntarpäähän. Mitään irvikuvaa tästä agitaattorin arkkityypistä ei synny, vaan hänen sanansa alkavat elää kuin ne kuuluisivat tähän päivään. Ehkäpä tällaisia puntarpäitä kaivattaisiin taas verevöittämään eduskuntavaalitaistoa.

Anu Salonen esittää Puntarpään agitaatiopuheet komealla svengillä. Jos aidot agitaattorit olivat puoliksikaan näin hurmioituneita asiastaan, eipä ole ihme, että kansa lähti liikkeelle. Hienosti esityksessä kuitenkin tulee ilmi myös se, että hurmio vaatii kansanjoukkoja. Yksin huutaessaan ei Puntarpääkään vakuuta, mutta kun bändi on mukana, niin johan sykkii.

Ja bändiä tässä esityksessä nähdäänkin, sillä Tapani Hyvönen on säveltänyt teokseen musiikkia ja luonut jopa uudet sävelet Kansainväliselle ja Työväen marssille, joiden sanat nousevat näin aivan uudella tavalla esiin. Myös korpikansan tankkailut sosiaalidemokraatti-sanan kanssa saavat uuden sisällön: mistäpä sen enää selvän ottaa, mikä aate siellä "rakutaattoreiden" pohjalla jyllää, "solisaliratti", "sosialistimokkuraatti" – vai "susi, soli tai sasi", kuten Hurme esityksessä leikittelyä jatkaa.

Punaisen viivan voi nähdä kevään aikana paitsi Kajaanissa myös Kansallisoopperassa, jossa Aulis Sallisen säveltämä ooppera tulee ensi-iltaan 16. maaliskuuta.


Pauli Haataja, Sotkatti 15.12.2006
KIRKAS PUNAINEN VIIVA

Kajaanin kaupunginteatteri juhlii Ilmari Kiannon 1909 ilmestyneellä Punaisella viivalla komeasti Kajaanin satavuotista teatteritoimintaa.

Juha Hurme on dramatisoinut ja ohjannut Punaisen viivan kirkkaasti ja tyylikkäästi.

Dramatisoinnissa Hurme nostaa esille pitkän kaaren Suomen ensimmäisistä vaaleista 1906-07 tähän päivään. Hän löytää selkeästi Punaisesta viivasta Kiannon haaveen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.

Tuo haave on toteutunut sadan vuoden aikana. Elämme nyt hyvinvointivaltiossa, jota itsekkyys ja yksilöllinen turhamaisuus ovat hajottamassa. Kaari on muotoutumassa ympyrän kehäksi, olemme palaamassa lähtökohtaan.

Ohjaaja Hurme puolestaan on välttänyt kaikki köyhälistön kuvauksen karikot. Ohjaaja, lavastaja Markku Hernetkoski ja puvustaja Riitta Raunio ovat lähteneet rohkeasti tyylittelyn tielle.

Näyttämöllä ei nähdä surkeaa sorretun elämää, siivotonta pirttiä, apposen alasti olevia lapsia tai rääsyissään kulkevaa Topia ja Riikaa. Näyttämöllinen visualisointi antaa kauniisti tilaa katsojan omille oivalluksille ja liimaa Kiannon tekstin tähän päivään.

Kaupunginteatterin Punaisen viivan kahdeksan hengen näyttelijätyöryhmä tekee oivallista työtä.

Eeva Aitta Riikana ja Heikki Törmi Topina tekevät elämänsä roolit. Heidän roolityöskentelynsä on pienintäkin vivahdetta myöten uskottavaa. Katsoja myötäelää heidän toiveensa ja haaveensa väkevästi.

Mutta päähenkilöiden varjoon eivät jää hetkeksikään monia rooleja työstävät Perttu Hallikainen, Teuvo Viljakainen, Anne Heikkilä, Vesa Kaikkonen ja Leena Suomu. Puhumattakaan liikunnallisesti eläväisestä agitaattori Puntarpäästä Anu Salosesta.

Entäs sitten työväen kitarasankari Tapani Hyvönen ja hänen säveltämänsä Internatsionaali. Varsinainen oivallus ohjaajalta.

Kianto – Hurmeen Punainen viiva on ajankohtaisuudessaan iätön. Se oli sitä eilen, on tänään ja huomenna, jolloin taas kerran äänestetään.


Marketta Julkunen, Koillissanomat 12.12.2006
TAAS PIIRTYY PUNAINEN VIIVA

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus täyttää sata vuotta yhtä aikaa Kajaanin kaupunginteatterin kanssa. Ilmari Kiannon Punainen viiva on siksi luonnollinen valinta juhlanäytelmäksi. Juha Hurme on dramatisoinut ja ohjannut uuden kantaesityksen. Sairastapausten vuoksi näytelmän varsinainen ensi-ilta siirtyi sopivasti itsenäisyyspäivän aattoon.

Kiannon Punainen viiva kuuluu yleissivistykseen. Juonihan on selkeä. Ensimmäisten eduskuntavaalien lähestymistä ja köyhän kansan agiteerausta seurataan Romppasen perheen kautta. Topi ja Riikka sekä sikiöt ja russakat Suomussalmen korvessa Korpiloukossa, sekä nälkää, tauteja, kurjuutta ja kylmyyttä. Solisaliratit lupaavat muutosta ja herrainvallan loppua, kunhan vain jokainen töllin ukko ja akka vetää punaisen viivan oikeaan kohtaan äänestyslippuun.

Kiannon mielipiteet tulevat kirjassa selkeästi esille. Osansa saavat niin kirkko kuin työväenliike. Ihmisen merkitys maailmankaikkeudessa ei loppujen lopuksi ole russakkaa kummempi.

Juha Hurmeen Punainen viiva selviytyy kunnialla. Lavastus on niukka. Oljet ja lastut lattialla, punaiset alushousut banderollissa. Päreiden tilalla lyhdyt valaisemassa synkkää Kainuun korpea.

Näemme lavalla sekä Korpiloukon kurjuuden, lasten mäenlaskun että työväen agiteerauskokouksen. Lavastus toimii hyvin, mutta köyhyys olisi voinut näkyä vielä selkeämmin. Esityksessä luvataan muutosta ja parempia aikoja, mutta loppuhan on lohduton. Muutosta parempaan ei tule.

Kaipasin kuitenkin enemmän intoa sekä aatteen paloa. Ja myös Kainuun murretta. Lieneekö teatterilla pula karismaattisista esiintyjistä, sillä henki puuttuu. Eeva Aitan Riikka on elävä, samoin Anu Salosen agitaattori Puntarpää. Pirteimmin esiintyy Perttu Hallikainen, varsinkin pappina, joka keskeyttää vaalikokouksen. Se on yksi näytelmän kohokohta.

Myös russakoiden kokous E-liikkeen viirin säestämänä on mainio, ja Romppasten sikiöt on kuvattu hyvin. Ja se varsinainen äänestys – siinä on maagista tunnelmaa.

Onhan esityksessä myös joukkohurmosta muistuttava transsitila. Puntarpään johtama agiteeraustilaisuus on kuin uskonnollinen herätyskokous, mutta aivan huippuunsa se ei pääse. Ja anteeksi vain – Anu Salonen esiintyy upeasti, mutta minusta miehen pitäisi kuitenkin esittää Puntarpäätä. Siinäpä olisi ollut loistava rooli virkavapaalla olevalle Juha Häkkäselle.

Yhdestä asiasta olin kuitenkin kiitollinen. Tällä kertaa ei tarvinnut kuunnella Nälkämaan laulua ei uutena eikä vanhana sovituksena.

Teatterin juhlavuoden neljästä tämän syksyn kantaesityksestä pidin eniten Tanssityttö, joutsen, sotilas –musiikkinäytelmästä. Punainen viiva sopii tähän joukkoon hyvin, ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Yhdessä Kivet suuhun –nuorten projektin kanssa se luo hienon sillan historiasta nykyaikaan.


Kirsikka Moring, Helsingin Sanomat 10.12.2006
NÄLKÄMAAN KANSA ÄÄNESTI ELÄMÄSTÄ

Juha Hurmeen ohjaamassa modernissa Kianto-klassikossa humisee myyttinen korpi

Näyttämöluukku avautuu vaaliuurnaksi. Vähän myöhemmin luukku avataan haudaksi, jonne pudotetaan Romppaisen lapset, yksi toisensa jälkeen.

Lupaus paremmasta elämästä ei toteutunutkaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensiaskelissa.

Punainen viiva käytiin rustaamassa, mutta Korpiloukon pirtissä ei näy leipää, puurojauhoja eikä kahvia. Ei näy lopulta isä-Topiakaan, joka häviää karhulle taistelun ainoasta lehmänkantturastaan.

Ilmari Kiannon kuvaus satavuotiaan äänioikeuden synnystä on suurta korpidraamaa, suomalaisen sivistyksen synkeää alkuhuminaa. Erämaan asukkaina ihmiset ovat vain yksi osa luontoa. Yhtä suuressa roolissa ovat hallit haukkuineen, karhut, sudet, taudit – ja russakat.

Vieraita näkyy Kuppa-Kaisan ja laukkuryssä Simanan lisäksi harvakseltaan viikatemiestä lukuun ottamatta. Korpikyliin saapuvat sosialidemokraattiset agitaatiokokoukset ovat siten myös harvinaisia ja tiheitä yhteisöllisiä tapahtumia.

Teoksen näytelmäksi kirjoittanut ja ohjannut Juha Hurme katselee näitä ihmisiä oman sukupolvensa silmin, mutta suurella kunnioituksella. Hän ei naura niistämättömille lapsille eikä vaaterievuille. Näyttämöllä ei antauduta ryysyrantarealismiin.

Hurmeella on myös harvinainen kyky esineellistää metsäkansan animismi. Susilauman ulvonta ja itärajan karhun saapuminen ovat enteellisiä äänimaisemia.

Niiden toistuva ilmaantuminen muodostaa näytelmän symboliset käännekohdat. Ne ovat kuin Tshehovin näytelmien kätketty ase.

Sykäyksinä kulkeva, nopeatempoisesti virtaavina mielikuvina etenevä esitys ei jää junnaamaan epiikan laveuteen.

Konfliktit, tragediat, vanhan ja uuden maailman risteyskohdat saavat kirkkaat nostot.

Kirkkovallan vaihtuminen köyhälistön oikeustaisteluun keskitetään punaisten banderollien agitaatiokokouksiin.

Hurmos on sama. Nyt permanto jyskyy joukkovoiman poljennossa. Agitaattori Puntarpäätä sähäkästi näyttelevä Anu Salonen vetää hurjaa herätyssaarnaa polvillaan kuin paras hurmospappi. Ja kansaa kaatuu.

Internationaalia lauletaan, mutta nyt uusin sävelkuluin. Efekti on melkoinen. Sanat saavat uuden värin. Tapani Hyvösen sähkökitara soi kovaa ja korkealta koko esityksen postmodernina rytmittäjänä.

Kansa kuvataan kollektiivina, jonka erilaisia rooleja näyttelee kourallinen näyttelijöitä, luja ensemble. Riika ja Topi ovat Eeva Aitan ja Heikki Törmin tulkitsemina uskottavan karheita ja samalla raikkaita kansanihmisen edushahmoja.

Visuaalisesti esitys kiteytyy kiantolaisen vaaramaiseman historiallisessa valokuvassa, joka tummuu tai värjäytyy tapahtumien myötä punaiseksi.

Kalliokuvien hirvet ja olkitähdet muistuttavat mustalla taustallaan tuhatvuotisten myyttien ja uskomusten kiertokulusta, jonka hauraana ketjuna Nälkämaan kansa taisteli ja taistelee yhä.


Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 9.12.2006

TOPI, KARHU JA RUSSAKAT

Mitä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoitti, sitä on hyvä palautella mieliin satavuotisjuhlavuonna.

Kajaanin kaupunginteatteri, joka juhlii kajaanilaisen teatteritoiminnan sataa vuotta sunnuntaina, on ottanut juhlanäytelmäkseen Ilmari Kiannon Punaisen viivan.

Romppasen Riikan ja Topin ja heidän viiden lapsensa elämää Kainuun raukoilla rajoilla kuvaava Punainen viiva muistuttaa, ettei kaikki ollutkaan niin auvoista kuin toivottiin ja odotettiin. Juhlanäytelmäksi monisäikeinen ja kirkasotsaisuutta karttava Punainen viiva on perusteltu valinta.

Maailman vanhanaikaisimpiin edustuslaitoksiin kuuluneet nelikamariset valtiopäivät lakkautettiin ja tilalle tuli näennäisesti Euroopan modernein yksikamarinen eduskunta. Äänestää eli vetää punaisen viivan ehdokaslistoihin saivat myös säätyihin kuulumattomat miehet sekä kaikki naiset. Kun noin miljoona uutta vaalioikeutettua ilmaantui kentälle, poliittiset puolueet joutuivat muutoksen tilaan. Uutena ryhmänä kentälle olivat tulleet sosialidemokraatit.

Kuten tunnettua, Kianto kertoi romaanissaan, miten tietoisuus äänestysmahdollisuudesta pikku hiljaa tavoitti kaiken kansan, miten dramaattinen tapahtuma äänestäminen uusille äänestäjille oli ja miten toiveet uudesta uljaasta maailmasta romahtivat.

Eduskunnan säätämät uudistukset teki mahdottomaksi Venäjän keisarin vastahakoisuus niihin myöntyä. Hän myös hajotti jatkuvasti eduskunnan ja äänestyksiä oli lähes vuosittain. Suuren maailman ongelmat eivät lohduttaneet syrjäseudun väkeä, joka kamppaili jokapäiväisestä toimeentulostaan.

Symbolisella tasolla Kianto puhui rajan takaa poroja herkkunaan maistelemaan tulleesta karhusta, jolla on ratkaiseva rooli myös Romppasen perheen tarinassa. Karhu nujertaa Topin, mutta yhtä hyvin voi ajatella, että syrjäseudun topi romppaset joutuivat keisarillisen vallanpidon nujertamiksi.

Pääsihteerinsä johdolla kokoontuvat russakat pohtivat, miksi heitä vihataan ja halutaan tappaa – onko syynä ruma ulkonäkö. Vastaukseksi löydetään, että heitä katsellessaan ihmiset muistavat oman kurjuutensa. Yhtä hyvin russakoiden tilalle sijoittaa ihmisryhmän.

Punaisen viivan dramatisoija ja ohjaaja Juha Hurme on löytänyt Kiannon teokseen mielenkiintoisia näkökulmia. Hurme on tehnyt Punaista viivaa Kiannon tapaan abstraktia ja realistista yhdistellen. On konkreettinen elämä tässä ja nyt, mutta myös toisia tasoja, arvoituksellisia näköaloja. Näytelmä on samalla tavalla hieman sumuinen kuin vaalioikeus se saaneelle kansalle.

Hurme tietää, että hurmos, oli se sitten poliittista, uskonnollista tai seksuaalista, kumpuaa samasta lähteestä. Agitaattori Puntarpään hän on ohjannut esiintymään samaan tapaan kuin rock-tähti. Mutta hurmos voi yhtäkkiä myös haihtua.

Kajaanin Punaisessa viivassa hahmottuu visuaalisestikin todella hyvin, millaisissa olosuhteissa ollaan ja miten eletään. Lavastaja Markku Hernetkoski on hahmotellut kainuulaisen maiseman kansakoulun näyttämöverhoa muistuttavaan kankaaseen ommelluilla olkiporoilla, -kuusilla ja –aidanteilla. Samaa sanomaa toistaa kansallisromanttinen maalaus jäätiestä.

Romppasen mökin ahtaus konkretisoituu Riikan ja lasten könyämisenä toistensa päällä ja lomittain. Maanpäällinen ja alinen maailma kohtaavat lattialuukkujen kautta. Aliseen maailmaan karhu katoaa, sieltä se ilmestyy ja sinne myös kuolleet poistuvat.

Kirjojen ja lehtien suuri koko kertoo, miten vaikea toisaalta russakoiden on hahmottaa Raamattua, toisaalta juuri ja juuri lukukykyisen salokansan on lukea koukeroisen virallisella kielellä kirjoitettua sanomalehtitekstiä – siitäkin huolimatta, että kysymyksessä oli "solisalirattien" lehti.

Sata vuotta sitten elettiin öljylamppujen varassa, mutta niiden kanssa liikkuvat näyttelijät tuovat mieleen myös ajatuksen henkisen pimeyden keskellä jotakin etsivistä ihmisistä.

Äänistä vastaava Jori Tossavainen on tuonut näytelmään autenttiselta russakantapolta kuulostavaa ääntä. Nitistetäänkö ihmisetkin russakoiden tapaan, saa kysyä itseltään.


Veikko Heilala, Suomenmaa 8.12.2006
PUNAINEN VIIVA KAJAANISSA

Sadan vuoden vaalivalvojaiset

Kajaanin teatterin 100-vuotisjuhlanäytelmänä on Ilmari Kiannon romaaniin pohjautuva "Punainen viiva". Kertomus ensimmäisiin eduskuntavaaleihin valmistautuvasta Suomesta ja Kainuusta.

Näytelmän ohjelmalehtisessä sanotaan lennokkaasti: "Teatterin tehtävänä on toimia oman yhteisönsä unennäkijänä".

Tuon lauseen ansiosta tämän jutun otsikoksi oli tulossa "Sadan vuoden uni kansanvallasta", mutta tuntui liian kielteiseltä.

Kun meillä sentään on tämä eduskunta. Ollut jo sata vuotta, vaikka ensimmäisten ja kaikkien myöhempien vaalien alla eläneet hyvät toiveet eivät ole kaikki toteutuneet.

Punaisen viivan Korpiloukon Topi ja Riika Romppainen (Heikki Törmi ja Eeva Aitta) uskoivat agitaattorien sanomaan, että on viimeinen köyhä joulu ilman kuusenkynttilöitä, Suomi ja Kainuu odottavat jälleen joulua vaalikuumeessa.

Kajaanin teatterikin viettää satavuotisjuhlia. Pian työnsä jättävä eduskunta kävi kutsuvieraana katsomassa kansanvallan aamuhämärästä kertovan näytelmän.

Nälkämaaksi ja ryysyrannaksi mainittu Kainuu tietää teatterinsa maineen ja taidon. Uskalsi mokomat kutsua.

Oman maakunnan näytelmä "Punainen viiva" oli Kajaanin teatterissa viimeksi 1964. Ilmari Kianto, Turjanlinnan monitoiminen ja ristiriitainen isäntä, täytti silloin 90 vuotta ja oli ensi-iltaa katsomassa.

Kiannon kertomus russakkatansseineen ja eläimineen tarjoaa dramatisoijien mielikuvitukselle mahdollisuuksia. Nyt pyörivän juhlanäytännön on sovittanut ja ohjannut Juha Hurme. Ja sen huomaa. Mielikuvitus lentää irti alkuperäisestä, mutta pysyy kaviouralla.

Hurme on viime aikoina ollut monessa mukana eikä ajatuksella ole kahleita. Kajaanissa on tähän totuttu. Kristian Smedsin "Kolme sisarta" ja monet muut olivat vielä enemmän irti juuristaan, useimmiten edukseen.

Monikin meistä vanhemmista katsojista kysyi: Mitä Kianto tykkäisi tällaisesta menosta ja mellakasta? Uudenlaisten tulkintojen vyöryssä kaipasi vanhasta muistista perinteisempää Korpiloukkoa ja visuliinin pirtin kokoustunnelmaa.

Mutta harkinnan jälkeen täytyy sanoa, että Kianto saattaisi tyylistä tykätäkin. Hän oli radikaali ja ensimmäinen. Ja vaikka kaikkea ei ymmärtäisi ja hyväksyisi (kuten laukkuryssä-joulupukin karhunhampaita), jää halu puolustaa ohjaajan vapautta.

Esityksessä on monia hienoja kohtia. On hyvä että ei jähmetytä vanhoihin kaavoihin Korpiloukon laihan vellipadan ympärille.

Kainuulaisen maiseman päälle vedetään leveä punainen viiva. "Verenkarvainen". Mutta se ei ole häpeän viiva, vaikka paljon toiveita on toteutumatta.

Kiannon kertomukset Suomen ja Kainuun kansan elämästä olivat puutteessa elävien vähäosaisten puolella, mutta niiden rehellisyys myös loukkasi monia. Loukattujen omaiset ovat sitä vielä sadan vuoden jälkeenkin paheksuneet.

Juha Hurmeen sovittaman Punaisen viivan ansio on, että puutteella ja köyhyydellä ei tehdä ryysyrantoja. Mukavaa on myös se, että kaikki näyttämöllä riehuvat ovat samaa sakkia, vuoroin lapsia, aikuisia, köyhiä ja käskijöitä, jopa russakoita.

Kirjassa ensimmäisten vaalivalvojaisten loppu on järkyttävä, punainen viiva valuu karhun tappaman Topin otsalle.

Hurmeen sovittavassa näytelmässä noudatetaan EU-direktiivin suotuisan suojelun tasoa. Karhu (Vesa Kaikkonen) ja Topi pitävät uhmaten kiinni kirvesvarresta, ilman ratkaisua. Komission julkisasiamies Kokottikaan Brysselissä -–vai asuiko madame Luxemburgissa – ei voi pahastua.

Teatterinjohtaja Ilkka Laasonen sanoi "Eläköön unennäkö ja kansanvalta!" Eläköön toiset sata vuotta nälkämaan kokeileva ja rohkea teatteri!


Sari Ohinmaa, Raahen Seutu 8.12.2006
LÄMMINHENKINEN PUNAINEN VIIVA

Kajaanin kaupunginteatterin 100-vuotisjuhlan huipentava näytelmä Punainen viiva kosketti.

Kajaanin kaupunginteatterin sali on valaistu sähköistetyin öljylampuin. Tunnelma on kuin entivanahasessa nuorisoseurantalossa, jossa odotetaan iltamaohjelman alkua. Puuttuu vain nurkassa rätisevä tuli, mutta sekin järjestyy jahka Romppaisen Topias pääsee kahvinkeittopuuhiin näyttämöllä.

Ohjaaja Juha Hurme lähtee alusta, äärettömästä erämaan hiljaisuudesta maakuntalaulun tavoin: kuulkaa korpeimme kuiskintaa. Yleisö kuuntelee honkien meditatiivista alkuääntä. Liu’umme kaikki jonnekin alkuihmisten äärelle, kauas pois maisista melskeistä.

Perukoiden perällä Korpiloukossa eletään sivussa kaikesta. Romppaisen Topias ja Riikka elävät lapsikatraineen elämää, jolla ei ole antaa lapselle puhdasta paitaa edes jouluaattona. Russakat nakertavat virsikirjaa, jauhosäkki heiluu tyhjänä.

Lapset ovat kuitenkin lapsia, ihania naperoita. Kähnyävät olkien seassa toistensa niskan päälle, juoksevat huutaen ulos laskemaan mäkeä isän suksilla. Pistävät suuhunsa pompoolin kuin ihmeen.

Jauhonhakureissulla Topias saa kuullakseen solisaliratista, joka on muuttava Korpiloukonkin elämän kerralla paremmaksi. Punaisella viivalla saa köyhä ja köyhän akkakin lopultakin sen mitä hänelle kuuluu!

Hellää ja lämmintä on Heikki Törmin ja Eeva Aitan näyttelijäntyö. Peijakas kun meinaa kirveltää silmäluomissa tuo äidin pidätelty hellyys ja isän liikuttava optimismi. Rakkaus tuntuu pariskunnan pitkissä katseissa, lähtötoivotuksissa: katohan ettei lapset...

Ihmisten tarpeet ovat kuin toisesta maailmasta. Pieni pussukka kahvia on kuin Jumalan lahja taivaasta. Kun Topias kietoo ostamansa pukukankaan vaimonsa ympärille, on siinä hekumaa niin, että klapit poksahtelevat hellanpesässä. Tärkein tuliainen on kuitenkin pieni kirjanen, se solisaliratti.

Äkkiä koko teatterisaliin syttyvät öljylamput ja Suutarin Kunilla (Anne Heikkilä) alkaa tehdä selvää uudesta maailmanjärjestyksestä. Koko yleisö on kuulemassa kuin silloin sata vuotta sitten: nyt päästään kaikki äänestämään ja nitistämään herrat!

Akatkin saavat luvan äänestää, vetää verenkarvaisen viivan äänestyslippuun. Niinpä Riikka iskee sukset jalkaansa ja lähtee solisalirattia kuulemaan kokoukseen.

Iskevästi ja tehokkaasti takoo agitaattori Puntarpää (Anu Salonen) uuden ajan sanomaa suomussalmelaisten päähän. Pakko lainata Heikki Turuselta: siinä ei räkä rolahtele kulukussa. Sähkökitara on hätkähdyttävän moderni elementti, yhtä tehokas kuin spray-maalipurkki, jolla punainen viiva suhutetaan umpikainuulaisen maisemakuvan yli.

Onneksi ohjaus vie näytelmän kauas pirttirealismista, sillä yleismaailmalliset teemat, viha-rakkaus, kosto-anteeksianto, köyhyys-hyväosaisuus istuvat tämän päivän teemoiksi yhtä hyvin kuin sata vuotta sitten. Puvustuskaan ei tee näytelmästä epookkia ja hyvä niin.

Kajaanin kaupunginteatteri on eläköön-huutonsa ansainnut. Vuosien varrella on nähty hillitöntä, pidäkkeetöntä vemmellystä, syvämietteistä pohdintaa ja lämmintä, aina lämmintä ja likitulevaa näyttelijäntyötä. Punainen viiva on kaikkea tätä. Siinä kuuluu, näkyy ja tuntuu Kainuu ja koko havuntuoksuinen, paljasjalkainen Suomi.


Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 8.12.2006
KORVEN ELÄJIÄ JA NYKYAJAN OSATTOMIA

Punainen viiva esittelee jälleen loistavasti yhteen pelaavan Kajaanin kaupunginteatterin

Komea, komea esitys!

Liikutetussa tilassa yleisö poistuu vanhan puutalon katsomosta, jossa teatterin ihme, elävä vuorovaikutus, on koettu rampin yli jo sadan vuoden ajan.

Juha Hurmeen dramatisoimassa ja ohjaamassa Punaisessa viivassa ramppia ei edes havaitse, se on häivytetty henkisesti ja konkreettisesti. Kun näyttämöä jatkettiin teatteritalon remontissa syvyyssuunnassa katsomoon päin, Punaisessa viivassa koko luomakunta tuntuu nyt tulevan suoraan syliin.

Kristian Smedsin aikoja haikailleet voivat rauhoittua. Kajaanin kaupunginteatteri on yhä yhtä iskukykyinen. Vahva yhteisöllinen tekemisen henki elää. Energistä, vimmaista Punaista viivaa kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Sillä on sanottavaa meille kaikille - ei vain kainuulaisille.

Tämä Punainen viiva ei ole nurkkakuntaista teatteria. Eikä se edusta pirttirealismia. Se on ajaton ja yleispätevä.

Ensi-illassa vallitsi sähköinen tunnelma, ylimääräinen lataus. Ensi-iltahan siirtyi kahdella viikolla Topi Romppasta näyttelevän Heikki Törmin sairastuttua. Eduskunta tosin näki Punaisen viivan - ja kovassa kuumeessa näytelleen Törmin - jo kutsuvierasennakossa.

Aika moni saattoi ensi-illassa hyristä hyvillään niitä painokkaita sanoja, joita Helsingin herrojen päälle varisi näyttämöltä. Jospa he muistaisivat edes osan vielä vaalien jälkeen.

Leikki ei murenna Kiannon tekstiä

Kajaanin kaupunginteatterin tulkinta Punaisesta viivasta on uskollinen korpikirjailija Ilmari Kiannon tekstille. Juha Hurme on lukenut Kiantonsa niin tarkasti, että hän on voinut näyttämöllepanossa ottaa ilmaisullisia vapauksia. Tuttu hurmemainen leikkivä ihminen on läsnä, mutta leikki ei tee pilaa vakavista asioista, eikä murenna Kiannon tekstin mahtia.

Romaanista sanotaan usein, että se on kuin sika, syö kaiken. Sama pätee moniin Hurmeen ohjauksiin, niin tähänkin. Kakomatta esitys nielee niin sähkökitaran kuin tyhjää jauhosäkkiä nyrkkeilysäkkinään pitävän karhun.

Kitaran rouheat, ensimmäiset soinnut ja tuulipuvuista ammentanut puvustus saavat ensi kosketuksella nielaisemaan tyhjää, mutta esitykselle antautuu pian. Kitara on uuden ajan airut ja rinnastuu solisalirattiin. Sukupuolettomat, ajan ohittavat housut, takit ja pipot luovat näyttämölle yhtenäisen kansan, joka nousee vallanpitäjiään vastaan.

Korpiloukon ryysyinen kurjuus käy kyllä selväksi, sillä ei tarvitse naturalistisessa hengessä elämöidä. Riitta Raunion puvustusratkaisu tukee ohjaajan näkemystä.

Työn sankareita

Näyttelijöiden muuntautumiskyky on ihailtava. He vaihtavat vaivattomasti olomuotoa kasveista ja eläimistä ihmislapsiksi ja takaisin. Huimin skaala taitaa olla Leena Suomulla, jonka repertoaariin mahtuvat Kuppa-Kaisa, Jumala, Saatana ja russakoiden pääsihteeri.

Vesa Kaikkonen näyttelee Romppasen pesueen pienimmäistä, sisarustensa jalkoihin jäävää Piriä, mutta myös Raatari-Kallea ja karhua. Kahdelle jalalle karahtava Kaikkosen karhu on aitoudessaan ällistyttävä hahmo. Juuri ennen ensi-iltaa Kaikkonen nuiji pöytään kaupunginvaltuuston puheenjohtajana Kajaanin ensi vuoden talousarvion. Varsinainen työn sankari!

Topina ja Riikana Heikki Törmi ja Eeva Aitta tekevät loistavaa työtä. Näissä Romppasissa riittää sävyjä. Ilo ja suru, rakkaus ja katkeruus, kumppanuus välittyvät pienin ja isoin keinoin. Heissä yhdistyy korven eläjä ja nykyajan osaton.

Pontevaa ja paneutuvaa näyttelijäntyö on kauttaaltaan. Väki jyskää railakkaasti, mutta tavoittaa myös keveyden, herkkyyden.

Russakoihin miellyin lujasti kuin eduskunnan pääsihteeri. Leuat rouskuvat äänekkäästi. Ruskeatakkisilta luontuu laulu latinaksikin.

Tutut työväenlaulut teatterin kapellimestari Tapani Hyvönen on säveltänyt uusiksi. Poljento on uudessa Internatsionaalissa yhtä tarttuva kuin flamencona hakkaavassa marssissa.

Anu Salosen agitaattori avaa lisäulottuvuuksia Puntarpään hahmoon. Kokouksessa on mieletön meno - etukenossa istuvat katsojat eivät ihan tipahda tuoleiltaan.

Visuaalisesti ja fyysisesti kekseliäs esitys on rikas musiikiltaan. Teatterin ensemble osoittaa jälleen olevansa yhteen soiva orkesteri.

Näyttämön takaseinää hallitsee raamitettu maisema, ikkuna selkoseen: vaara, luminen autius, jota halkoo hiihtolatu, vaivainen näre ladun viertä reunustamassa. Punainen viiva suihkuaa halkaisten talvisen luonnon.

Tiukka, pysäytetty loppukohtaus hiljentää katsomon. Mies ja karhu ottavat mittaa toisistaan. Salin pimentyessä pienen tytön kauhistuneet kasvot poistuvat viimeisinä katsojan näkökentästä.


Eeva Kauppinen, Kaleva 7.12.2006

HERKÄSTI PIIRRETTY PUNAINEN VIIVA

Punainen viiva on iskevä ja aikaan osuva järkäle Kajaanin teatterin 100-vuotisnäytelmäksi.

Kukapa olisi itsestään selvempi valinta juhlakaluksi kuin Kianto ja köyhä mökin äijä Topi Romppanen, joka saa ensimmäistä kertaa hiihtää vaaliuurnalle.

Myös Suomen eduskunta ja yleinen äänioikeus täyttävät sata vuotta. Edessä on uudet vaalit ja ehdokkaat virittelevät jo kampanjoitaan. Kiannon teksti muistuttaa, mistä tähän on tultu. Topi Romppaselle vaalilaki oli mutkikas kuin herrasväen peräsuoli.

Kianto antoi omalla tavallaan äänen äänettömille. Myös Kainuun ykkösteatterin tyyliin on kuulunut antaa ääni omilleen, eikä teatteri juhlassakaan vaihda ylleen vierasmaalaisen musikaalin pitsiröyhelöitä.

Näytelmässä tehdään sitä mitä Korpi-Kainuun marssissa eli Nälkämaan laulussa uhotaan. Missio on uudesta luotava maa.

Ilmari Kianto pyrki kuvaamaan Kurjalan kansan oloja realistisesti. Hän tiedusteli kirjeessä ystävältään, kuinka surkeasti köyhimmissä mökeissä eletään ja mitkä ovat huonoimmat ruuat.

Romaanissaan Kianto kärjisti tarkoituksellisesti ja nosti pääosaan syrjäisimmän, tietämättömimmän ja kurjimman ääripään.

Ohjaaja Juha Hurme katsoo Topi Romppasen pesuetta eläytyvästi samalta tasolta. On kuin Hurme olisi istunut yhteisillä saunan lauteilla ja kopistellut itsekin mökin viimeisiä jauhopölyjä. Esityksestä leviää jaetun kokemuksen, empatian ja ymmärryksen lämpö, huumori ja armo.

Kurjuudella ja surkeudella ei mässäillä. Ne ovat kovaa faktaa, jonka pohjalta on tultava toimeen.

Teatteri astuu Romppasten elämään sydämellä eikä yläkulmasta irvistellen. Hurmeen Punainen viiva on ihmisen mittainen ja puhuttelee tätä päivää.

Tämän lähemmäs kainuulaisen myssykansan arkea ja sielua on vaikea päästä. Teatterin työryhmä liikkuu Korpiloukossa aistit auki. Harvoin teatterissa alkaa myös haistaa spriilampun, hiihtäjän hien tai kahvin aromin.

Heikki Törmin ja Eeva Aitan Romppaset ovat rakastettavia. Hienovaraisesti näyttelijät virittävät pariskunnan välille riipaisevan karhean kiintymyksen.

Törmin Topi on totuttua valoisampi korpifilosofi. Tätä puolta ei useinkaan ole päästetty näyttämöllä näkyviin. Aitan Riika on uuttera, viisas ja työteliäs kansannainen, jonka rohkeutta koetellaan aatteiden ristiaallokossa.

Lapsikatras pyörii ihan konkreettisesti jaloissa. Pilteistä pienimmän eli ulostusten tahriman Pirin roolissa yleisöä naurattaa Vesa Kaikkonen. Ulkoteatterillista karnevalistista hupia asiaan tuo se, että näyttelijä sattuu olemaan Kajaanin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Kiantolainen puheenparsi kuulostaa makoisalta juuri Kainuussa. Siinä on ehdan pettuleivän aromia.

Esitys hengittää parhaiten Romppasten kotikohtauksissa. Sosialistimokkuraatin eli solisaliratin agitaatio ja aatteelliset suihkeet ovat kohtauksina venähtäneitä.

Draama ehtii niissä laimentua, vaikka voimaa ja hurmosta on kettu vahvistaa agitaattori Puntarpään (Anu Salonen) langattomalla mikrofonilla ja Tapani Hyvösen sähkökitaralla.

Vastakkain ovat köyhän selkänahka ja herrojen itramahat. Jumala on yhtä kaukana kuin herrat kirkolla. Nuoren pappismiehen (Teuvo Viljakainen) väliintulossa kaikuvat Kiannon omimat tolstoilaiset äänenpainot.

Väkevimmin aatteet aaltoilevat Romppasten sisimmässä silloin kun kohtalo alkaa jakaa kirveeniskujaan.

Hurme on pöllyttänyt klassikkoja ennenkin. Hän on kyky tekemään sen sekä kunnioittavasti että tuoreesti.

Jopa yksi maailman tunnetuimmista työväenlauluista eli Kansainvälinen on sävelletty esitykseen uudelleen. Siihen on katsojan vaikea yhtyä.

Punainen viiva kannatti käydä katsomassa. Uusi sovitus avaa havuilla viitoitettua latua suomalaiseen sielunmaisemaan ja aatemaailmaan.

Sata vuotta sitten sosialistimokkuraatit tavoittelivat apteekkeja ja lääkäreitä kylille, ilmaisia lääkkeitä, kunnan avustusta lapsiluvun mukaan, teitä ja siltoja ruunun kustannuksella. Ympyrä on sulkeutunut: maaseutu tyhjenee, palvelut keskittyvät kaupunkeihin, tuloerot kasvavat.


KRITIIKIT - Tulevaisuus


Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 7.4.2007
ÄLÄ KUOLE KESKEN PROJEKTIN!

Kajaanin kaupunginteatterin Tulevaisuus-esitys rohkaisee muistamaan ja kyseenalaistamaan

Kolme tekstikatkelmaa jää Tulevaisuus-esityksen jälkeen kimpoilemaan pääkopan sisälle.
Älä kuole kesken projektin!
Pimeyttä ja rauhaa on hankala tuotteistaa.
Haluaisin hitaampaan ja hauraampaan maailmaan.

Aamulla lauseita ja loitsuja alkaa poreilla lisää. Ne pulpahtelevat kuin kuplat lasillisessa samariinia, jota stressivatsainen on oppinut lääkelaatikkoonsa varaamaan. Onneksi dopingsatsi ei vielä ole yhtä vahva kuin näytelmän klemmaripäällä, maakuntayhtymän tehoyksikön työntekijällä, vaikka osin samoja eväitä tuntuvat syövän.

Tulevaisuus-esityksen työryhmä on väistänyt aiheensa sudenkuopan. Käsikirjoittaja Eero-Tapio Vuori ja Anna Krogerus eivät ole lähteneet kainuulaisten haastateltaviensa sanoista loihtimaan näkyä tulevaisuuden Kainuusta. Emme tarvitse tässä maakunnassa enää yhtään korkealentoista visiota, vaan meidät pitää pysäyttää ajattelemaan, mihin tässä ollaan menossa, jos mikään – Kainuussa, Suomessa, maailmassa – ei muutu.

Se esitys tekee, se pysäyttää. Vielä käsiohjelmassa työryhmä muistuttaa, että jokainen esitys on mahdollisuus, niin tekijöille kuin katsojille. Kun meitä on tarpeeksi monta, meistä koostuu yhteisö, jonka mielipidettä ei enää voi ohittaa.

Pitää uskaltaa sanoa ei. Ei tänä vuonna tarvitse juosta yhtään kovemmin, vaikka ison pomon mielestä sama tahti riittää vain paikalla pysymiseen.

Kollektiivista terapiaa

Kun klemmaripäiden haastattelu ja juoksu sillalla päättyvät, näyttelijät kohtaavat silmästä silmään yleisönsä. Hetki on terapeuttisempi kuin ammattiauttajan pöydän ääressä.

"Oletteko tehneet viime aikoina töitä?"
"Tsemppiä sinne töihin. Koettakaa jaksaa."
"Me näytetään ehkä vähän friikeiltä, mutta ihan samassa veneessähän tässä ollaan."
Yhteisöllisyyden linkki salissa on luja. Nauramme helpottuneina.

Kohtaus klemmaripäiden elämästä on näytelmän vahvimpia, sillä se näyttää koskettavan niin monia.

Taivas mustuu ja maa kuivuu

Yleisellä ja tunnistettavalla tasolla pelaa myös kertomus siitä, miten vanhuus ei tule yksin. Tässä esityksessä vanhaa kiusaamaan saapuvat Yksinäisyys, Heikkous, Avuttomuus ja Kipu. Elokuvafriikki tunnistanee knallipäisistä hahmoista viitteitä Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinin patologisiin pahoinpitelijöihin.

Kuolemaa esitys käsittelee kauniisti, vaikka se onkin ollut haastateltaville, 27 kainuulaiselle, kiperin kysymys. Isä Pentti muistuttaa videolla, kuinka vanhoissa kulttuureissa korostuu ihmisen kiitollisuus vaatimattomasta, yksinkertaisesta elämästä. "Hän kuoli elämästä kyllänsä saaneena", jälkeenjääneet voivat todeta.

Kuolema saapuu näyttämölle munniharppua soittelevana miehenä. Kuolema, Perttu Hallikainen, kertoo katsovansa ihmistä siten kuin tämä on katsonut elämää.

Hallikaisen esittämä, rouheaksi ja rankaksi paisuva tuutulaulu Tuonelaan on esityksen sävähdyttävimpiä jaksoja.

Loitsu on hallussa myös Anne Heikkilällä, joka kelona ennen maatumistaan esittää inehmon tarinan.

Itseriittoisuudessaan ja uhmassaan ihminen tuhoaa itsensä ja ympäristönsä. Taivas mustuu ja maa kuivuu ihmisen sitä imiessä.

Neljä nuorta puuta, jotka ilkkuvat keloa, ovat saaneet nimet Hysteerinen paju, Haviseva haapa, Kumiseva tammi ja Kapinallinen koivu. Perttu Hallikainen, Tapani Hyvönen, Teuvo Viljakainen ja Heikki Törmi menevät hilpeästi puun ja kuoren väliin. Kaarnasta ja tuohesta tehdyt ugrilaiset naamiot kasvavat ihon osiksi.

Isän ja tyttären keskustelussa mökkisaunalla palataan perheiden perimmäisten kysymysten ääreen. Mitä on hyvä elämä? Miksi ura on tärkeämpi kuin omat lapset? Eeva Aitan näyttelijäntyö on tarkkaa, täsmällistä. Pienin keinoin voi näyttää paljon.

Toinen Kainuu-trilogia?

Alkusuggestio, uunissa rätisevä tuli ja shamaanien rummutus kuljettavat katsojat aiheeseen. Matka esityksen muotona toimii. Matkaa vauhdittavat runolaulu ja rumpu. Loitsu vaihtuu räpiksi.

Näyttämölle pingotettu valkokangas on rummun kehä, jolla kuvat ja symbolit vaihtuvat. Se on myös maapallo, aurinko ja kuu. Katsomoon ulottuva silta, laituri, lähentää tehokkaasti.

Kajaanin kaupunginteatterissa nähtiin Kristian Smedsin aikana hänen Kainuu-trilogiansa. Eero-Tapio Vuoren ohjaama yhteisöteatteriesitys Elämän syrjässä kiinni sai ensi-iltansa pääsiäisen alla neljä vuotta sitten. Tulevaisuuden jatko täydentäisi kakkostrilogian.


Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 7.4.2007
TULEVAISUUS-NÄYTELMÄ TARJOAA MAHDOLLISUUDEN MUUTOKSEEN

- Miten menee? Hektisen työn raskauttama toimistorotta kysyy Kajaanin kaupunginteatterin Tulevaisuus-näytelmässä silmiin tuijottaen.

Tekisi mieli vastata B. Virtasta lainaten: -Väsyttää kotona ja konttorissa.

Näyttelijä puristaa pesusienestä viimeisenkin vesipisaran. Tämäkö on meidän osamme?

Tulevaisuus-näytelmä on sellainen, joita pitäisi Suomen teattereissa olla paljon enemmän. Kysymyksessä on yhteisöteatteri, siis sellainen teatteri, joka etsii aiheensa ja näkökulmansa yhteisöstä. Tätä näytelmää varten tekijäryhmä on haastatellut 27 eri ikäistä ja erilaisessa asemassa olevaa ihmistä, "oraakkelia", jotka ovat kertoneet ajatuksiaan tulevaisuudesta.

Ehkä näytelmässä silti enemmän heijastuu nykyisyys. Eikä savolainen todellisuus ratkaisevasti poikkea kainuulaisesta.

Tulevaisuus-näytelmä kertoo viidessä episodissaan kaikkien tiedossa olevat faktat, mutta millä tavoin! Raaka ironia ja toisaalta fabulointi ovat herättävä läjähdys vasten kasvoja. Episodit pakottavat ajattelemaan, haluanko, että näin jatkuu omassa elämässäni ja ympäröivässä maailmassa, vai pitäisikö jotakin muuttaa.

Ensin käsitellään suomalainen koululaitos, siis se, joka on jättänyt meihin jokaiseen ainakin yhden muiston epäreilusta kohtelusta tai luovuuden tukahduttamisesta. Valta on vaarallista – kenestä tahansa voi tiedostamattaan tulla pikkuhitler.

Työelämä, joopa joo. Näyttämöllä ironisessa valossa esitetty yhä kiihtyvä rumba on varmasti tuttua kaikille keski-ikäisille, työelämässä vielä mukana oleville. Sormien vauhti näppäimistöllä kiihtyy, yöunet lyhenevät, ja lohtua tuovat taustajytkeen tahtiin vedetyt juomat ja savukkeet.

Työ on yhtä kuin elämä. Joku kuolee työnsä ääreen, mutta sekä työnantajan että työntekijän hartain toive on, ettei projekti jäisi kesken. Ja jos niin ikävästi kävisi, lasten pitäisi jatkaa vanhempiensa keskenjääneitä projekteja.

Kun kahvi, energiajuomat, muut piristeet ja lääkkeet eivät enää tehoa, otetaan käyttöön järeämmät aseet eli klemmarimetodi. Luovasti toimistotarvikkeita hyödyntävä menetelmä pakottaa suun hymyyn ja silmät auki.

Nuoruus kuluu nopeasti. Yhtäkkiä sitä huomaa olevansa vanha. Kaveriksi tulee ensin Yksinäisyys, sitten Kipu, Heikkous ja Avuttomuus. Viimeisenä tulee Kuolema munniharppua soitellen.

Inehmon taival maapallolla on ällistyttävän lyhyt. Puukansa muistelee itsensä tuhonneita inehmoja ja kertoo puujalkavitsejä.

Entäpä perhe, perheyhteyden katoaminen. Sauna on hyvä paikka paikata työlleen omistautuneen isän ja hylätyksi itsensä tuntevan tyttären välejä tilanteessa, jossa ei työtä eikä siis kiirettäkään enää ole. Kiirastorstain pohjoiseen suuntaava liikenne viitostiellä todisti, että moni on vailla sitä pimeyttä ja hiljaisuutta, niitä pieniä tavallisia asioita, joita syrjäseuduilla on tarjolla. Ehkä monella on haaveena myös löytää perheyhteys niiden muutamien lomapäivien aikana, jotka pohjoisessa vietetään.

Kukin episodi toteutetaan eri tyylillä. Eero-Tapio Vuori ja Anna Krogerus ovat ehkäpä pohtineet, mikä tyylilaji nostaisi minkäkin pointin parhaiten esille. Toiset episodit toteutuvat intensiivisempinä ja onnistuneempina kuin toiset, mutta kokonaisuutena näytelmä jää hyvin positiivisen puolelle nimenomaan puhuttelevuutensa takia.

Näyttelijät: Eeva Aitta, Anne Heikkilä, Perttu Hallikainen, Tapani Hyvönen, Heikki Törmi ja Teuvo Viljakainen seisovat sanottavan takana.

Näytelmän lavastaminen shamanistiseen henkeen on monella tavalla toimiva ratkaisu. Tietenkin sillä viitataan tulevaisuuteen katsoviin oraakkeleihin, mutta samalla alun tulen sytyttäminen, ajoittainen hämärä valaistus ja rummuttaminen ovat myös katsomoa rauhoittavia ratkaisuja.

Rajaa olevaisen ja tuonpuoleisen, todellisen ja mystisen välillä kuvaavat haastateltujen näyttäminen "noitarummun" sisään sijoitetulta valkokankaalta ja näyttelijöiden siirtyminen katsomon keskelle tilaan, jonka yläpuolella on kodan savuaukosta tuttu koristus.

Puvustuksessa vaikutuksen tekevät erityisesti "puukansan" asut.


Maija Saviniemi, Kaleva 7.4.2007
TULEVAISUUS NAURAA SUORITTAJASUOMALAISILLE

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat Kajaanin kaupunginteatterin näytelmässä Tulevaisuus. Eero-Tapio Vuoren ja Anna Krogeruksen kirjoittama ja Vuoren ohjaama, kolmatta tuntia kestävä näytelmä pohjautuu 27 kajaanilaisen oraakkelin haastatteluun.

Ikiaikainen, turvallinen tuli aloittaa Tulevaisuuden tarkastelemisen. Muinaista tunnelmaa tuovat myös samaanien kumisevat rummut ja runolaulu. Kohta samaanien tilalle vaihtuvat oraakkelien videokatkelmat. Tilankäyttö on tehokasta: muutaman kerran näyttelijät kulkevat siltaa pitkin yleisön keskelle, toisinaan samaanien laulu kuuluu pimeässä myös sivuilta.

Samaaneina ja myös muissa rooleissa nähdään Eeva Aitta, Perttu Hallikainen, Anne Heikkilä, Tapani Hyvönen, Heikki Törmi ja Teuvo Viljakainen. Tilanteet ja henkilöt vaihtelevat nopeasti äärestä toiseen, hetkittäin jopa parodioiden, sitten taas haudanvakavasti.

Välillä lasten luovuus nitistyy koulussa, välillä Kainuun maakunta –kuntayhtymän työntekijät hilaavat työmotivaatiota korkealle kohottamalla suupieliään paperiliittimien ja kuminauhojen avulla. "Älä kuole kesken projektin" on yhteinen sopimus ja esimieshuumoria.

Näytelmä kärjistää: saa toivomaan, ettei Kainuussa kuitenkaan vielä aivan tuollainen työtahti ole. Elämää ei enää ole – on vain työelämää. Sama malli periytyy lapsille, joita työmyyrä tuskin enää ehtii nähdä. Yleisö nauraa tunnistaessaan itsensä tai lähimmäisensä – mutta onko sittenkään hauskaa?

Näytelmä muistuttaa, että tulevaisuus on nyt. Tulevaisuus ei yritäkään luvata vastausta siihen, millainen Kainuu on kymmenen, kahdenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua. Sitä ei voi tietää.

Valmiiden vastausten antamisen sijaan esitys pysäyttää miettimään. Tekeekö koulu lapsista suorittajia? Jääkö ainekirjoituksesta ja hiihtokilpailuista traumoja? Emmekö uskalla pysähtyä ajattelemaan kuolemaa kesken työoravanpyörän kiivaimman vauhdin? Ovatko vanhuudenpäivien seuralaisinamme Yksinäisyyden jälkeen vain Kipu, Heikkous ja Avuttomuus – ja lopulta Kuolema?


KRITIIKIT - Kuin ensimmäistä päivää



Irmeli Haapanen, Turun Sanomat 5.2.2008
MIKSI HYVÄLLE IHMISELLE KÄY HUONOSTI?

Työelämän huonontumisen lyhyt historia on noussut teatterin lavoille. Sirkku Peltolan Patukkaooppera Tampereen työväen teatterissa saa jatkoa Kajaanin kaupunginteatterissa Anna Krogeruksen kirjoittamalla ja Irene Ahon ohjaamalla näytelmällä Kuin ensimmäistä päivää.

Kun Patukkaoopperassa oltiin globaalien markkinoiden armoilla tehtaassa, Kuin ensimmäistä päivää vie säästökuurin piinaamaan vanhusten hoitokotiin. Yhteistä teoksille on, että päähenkilönä on tunnollinen työntekijä ja hyvä ihminen.

Kuin ensimmäistä päivää kokoaa tehokkaasti ja melko luontevastikin yhteen elementtejä, jotka riepottelevat tänä päivänä perustason työntekijöitä. Krogeruksen näytelmä osoittaa, että vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.

”Ovatko natsit taas vallassa?”

Hoitokoti Lepolassa yhä suurempi osa arjesta kuluu säästöjen toteuttamiseen. Henkilökunta ei ole riittävästi, ja tästäkin vähästä ollaan leikkaamassa.

Elo Lepolassa ei ole ruusuilla tanssimista. Vanhuksille ei jää aikaa, vaippoja vaihdetaan 12 tunnin välein ja levottomia hoidokkeja rauhoitellaan lääkkeillä. Vanhusten sängytkin muistuttavat jo valmiiksi ruumishuoneen laatikoita.

Henkilökunta joutuu säästösyistä leikkaamaan saksilla potilasasiakirjoja paperisilppurin sijaan, eikä kuumaa vettä tule, koska energiakustannukset on saatava alas.

Lepolan asukkaan kysymys, ovatko natsit taas vallassa, tuntuu enemmän kuin oikeutetulta.

Laitossurmat pientä

Henkilökunta koostuu pätkätyöläisistä, sivareista ja maahanmuuttajista, joita painostetaan sopeutumaan vetoamalla ihanteisiin ja kutsumukseen. Väliportaan pomo, osastonhoitaja Seikku (Satu Lipponen) panee typerimmätkin säästövaatimukset täytäntöön.

Tarinan pääosassa on Irma Junnilaisen tunteella esittämä Ritva, 56-vuotias perushoitaja. Inhimillisyytensä ja empaattisuutensa takia hän on ylityöllistetty ja kollegojensa hyväksikäyttämä.

Vasta potkujen vahvistuttua Ritva avaa suunsa ja raivoaa ilmoille totuuden. Viime kesän laitossurmat olivat Ritvan mukaan pientä verrattuna siihen, mitä hän on vuosien saatossa nähnyt.

Mitään sankarillista hollywoodloppua ei kuitenkaan tule. Kuin ensimmäistä päivää on brechtiläinen siinä mielessä, että se vie Ritvan kohtalon äärimmäiselle rajalle: potkujen lisäksi hän on joutumassa poliisitutkintaan ja hänen kehitysvammainen poikansakin kuolee. Miten hänelle käy, se jää katsojan mietittäväksi.

”Kukaan ei selvii ilman lämpöö”

Vaikka Kuin ensimmäistä päivää –näytelmän keskeinen sanoma on synkkääkin synkempi, täysin lohduton se ei ole. Mukana on paljon lämpöä, jota tuovat Ritvan lisäksi kaikki vanhukset (Juha Häkkänen Taimina, Teuvo Viljakainen Untona, Katriina Hänninen Marttana ja Esko Vatula Toivona ovat Lepolan ihastuttavat asukit) ja maahanmuuttaja Adam (Mika Silvennoinen). Heiltä Ritvakin saa huomiota ihmisenä.

Perustarinan rinnalle Krogerus on punonut monenlaisia säikeitä. Tavaraa on ehkä liikaakin, vaikka useimmat elementit – kuten Taimin Eino Grön –haaveilujen näkyväksi tekeminen – istuvatkin hyvin kokonaisuuteen.

Sen sijaan vanhuksille tarjottu moderni tanssiesitys ja ylirasittunut joulupukki – molemmat Silvennoisen virtuoottisina tulkintoina – sekä henkilökunnan bileet kuvaavat kyllä nykyaikaa, mutta jäävät hieman irrallisiksi. Näytelmän lopetus, jossa Junnilainen jättää Ritvan roolinsa ja puhuu yleisölle ikään kuin omana itsenään, tuntui liian helpolta.


Kaisu Mikkola, Teatteri-lehti 1/2008
ALASTOMAT JA AVUTTOMAT

Jos haluat nähdä tärkeää teatteria, matkusta Kajaaniin! Kesto-ohje päivitettiin voimallisesti, kun Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää sai kantaesityksensä.

Näytelmälle voi veikata Inkeri Kilpisen Tuntemattoman potilaan tai Saara Finnin ja Timo Ojalan Suruvaipan kaltaista valtakunnallista menestystä. Jo 1980-luvun Suruvaipasta luulimme, että se olisi vaikuttanut vanhustenhoitoasenteisiin. Anna Krogerus työryhmineen ymmärsi, että tarvitaan vielä rajumpaa. Niinpä saatiin aikaan Kuin ensimmäistä päivää ja sen ohjaajaksi Krogeruksen Rakkaudesta minuun –läpimurtonäytelmän ohjannut Irene Aho.

Esimerkkeinä rikkaan maan absurdeista ongelmista, joita uuteen näytelmään mahtuu, ovat vanhustenhoidon moninaiset kiemurat kuntien säästötavoitteineen, pätkätyöläisten ja yksinhuoltajien epävarma elämä, maahanmuuttajiin kohdistuvat ennakkoluulot ja asenteet. Kun kaikki tämä ja toisten hyväksikäyttäminen törmäilevät toisiinsa, syntyy surun ja ilonsekainen, elämänmakuinen tragikomedia.

Jo pelkillä teemoillaan olisi Krogeruksen uutuus 1970-luvulla luokiteltu osallistuvaksi teatteriksi, mutta nyt etualalla ovat suuret tunteet eivätkä pönäkät julistukset. Köyhä ja kunnianhimoinen teatteri on satsannut satakymmenenprosenttisesti paljastaakseen taiteen selkokielellä, kuinka kurjasti kajaanimaisella esimerkkipaikkakunnalla juuri nyt menee.

Lavastaja, Jussi-palkittu Samuli Halla ja äänisuunnittelija Jori Tossavainen ovat luoneet hyytävän terminaaliympäristön, josta puuttuu vain haju, ja johon katsoja säikäytetään sisään heti pakollisella kuulutuksella. Kalsean äänen varoitus, että kännykät on sitten paras pitää kiinni, kertoo, ettei tänne taideta olla erityisen tervetulleita.

Lepolan ruumishuonemaisessa käytävänpätkässä sijaitseva taukotila on paikka, joka tuntuu tutulta, vaikka ei olisi tarvinnut tutustua patologien työtiloissa sijaitseviin metallisiin ruumiskylmiöihin muualla kuin televisiosarjoissa. Käy oitis selväksi, mihin Titanicimme on matkalla.

Keskushahmo on 56-vuotias kiltti perushoitaja Ritva, perusraataja Irma Junnilaisen sympaattisesti ja alistuneesti esittämänä. Vastavoimaa Ritvan tottelevaisuus saa Satu Lipposen narsistisesta osastonhoitajasta, joka tupsahtelee paikalle kuin ylikierroksille ajautunut hienostorouva. Alinta kastia edustaa työllistetty maahanmuuttaja Sudanista eli Mika Silvennoinen hyväntuulisena Adamina. Kokonaisuutta rikastavat Ritvaa hyväksikäyttävä ja bailaava yksihuoltaja-sairaanhoitaja Minna (Teija Töyry) ja kriittiset siviilipalvelumiehet (Perttu Hallikainen ja Eero Rannio).

Näyttelijäviisikon tulkitsemista vanhainkodin höppänöistä ja tragikoomisista hahmoista Juha Häkkäsen tulkitsema 95-vuotias elämää nähnyt Taimi on suuri persoona ja keskeinen käynnistäjä loppua kohti lähes sirkukseksi kehittyvässä tarinassa.

Karnevalistiseksi jälkipuolisko kääntyy, kun Terveyttä kulttuurista –hankkeen irvikuva eli itseään täynnä oleva nykytanssija saapuu sivistämään vanhuksia – puhumattakaan kuntayhtymän täysin pihalla olevista asiantuntijoista, jotka ilmaantuvat kuin bulevardikomedian pellet yllyttämään Lepolaa lisäsäästöihin ilmoittamalla sen valtakunnalliseen vanhustenhuollon huippuyksikköohjelmaan.

Loppusirkuksen tähti syttyy, kun säästöillä peloteltu, rääkätty ja uuvutettu Ritva, tämä nöyristä nöyrin, räjähtää. Tämä tapahtuu hänen vihdoin halutessaan tietää, paljonko ihmisen pitää kestää ja milloin on oikeus luovuttaa. Viimeinen käänne on epilogi, jossa Junnilainen paljastaa olevansa Junnilainen ja pätkätöissä tässä teatterissa. Tässä mietteliäässä vaiheessa esityksen yhteiskunnallinen terä sitten taittuu.

Juliste ja käsiohjelma viimeistelevät kokonaisuuden: suuri punaisena hehkuva kukka, jota juliste näennäisesti esittää, koostuu pienenpienistä, käpertyneistä ja alastomista ihmishahmoista. Se on kuin hyvinvointivaltiomme: etäältä katsottuna upea, mutta läheltä katsottuna se muodostuu pelkistä avuttomista olennoista.


Hannu Reunamäki, Savon Sanomat 19.1.2008
ARJEN TEOISTA KASVAA HYVYYTEMME

Anna Krogeruksen uutuusnäytelmä täynnä vanhusten laitoshoitoa

Vanhusten laitoshoidon tila on helposti kuvattavissa yhdellä sanalla: resurssipula.

Aiheen saa helposti venytettyä myös kokoillan näytelmäksi. Arjessa vastaan tulevia esimerkkejä käytännön tilanteista voi kirjata loputtomasti ja yleistykset sopivat hyvin myös henkilöhahmojen rakennusaineiksi.

Johtopäätelmä on sama: ihminen on hyvä, jos on ollakseen tai jos jaksaa olla.

Anna Krogeruksen uutuusnäytelmässä kysytään, onko hyvyydelle tilaa henkilöstön vähyyden vaivaamissa laitoksissa, joihin vanhukset sijoitetaan.

Krogeruksella on käsissään suuri ja ajankohtainen aihe, ja tavallaan hän on joutunut asiansa viemäksi.

Näytelmä on eräänlainen luettelo vanhustenhuollon ongelmista ja takaraivossa on koko ajan muu kuin näyttämöteos itsessään. Esityksen loppukohtauksessa tekijät tämän tavallaan itsekin myöntävät: keskeistä lähihoitaja Ritvan roolia näyttelevän Irma Junnilaisen annetaan ymmärtää puhuvan loppumonologinsa omana itsenään ja näin kyseenalaistetaan "teatteriteon" yhteiskunnallinen merkitys. Teatteri voi enintään muistuttaa katsojiaan siitä, että yksilöinä me vaikutamme ja toimimme arjen teoillamme ja niistä kasvaa hyvyytemme.

Kuin ensimmäistä päivää käynnistyy oikeaoppisesti johdannolla, jossa keskeiset hoitohenkilöt esitellään: tunnollisesti työnsä tekevä Ritva, jolla on aikuinen kehitysvammainen poika, peräjälkeen rakkauksissaan pettynyt sairaanhoitaja Minna (Teija Töyry), joka yrittää sovittaa työvuoronsa yöjuoksuihinsa ja yksinhuoltajuuteen sekä puun ja kuoren välissä ylhäältä tulevien säästöpakotteiden ja henkilöstöpulan puristuksessa oleva osastonhoitaja Seikku (Satu Lipponen).

Joukkoon liittyy myös sudanilainen "mamu", maahanmuuttaja Adam (Mika Silvennoinen), jonka lääkärikoulutus ei ole Suomessa pätevä ja hänet on työllistetty moppihommiin sekä pari sivaria, jotka eivät pidä vaipanvaihtoa kutsumuksena.

Hoidokkeihin kuuluu muun muassa 95-vuotias Taimi, joka tietää elämästä kaiken tietämisen arvoisen kuten sen, että rakkaus on sitä, että rakastaa ihmistä eikä sitä mitä tällä sattuu olemaan jalkojen välissä; neidin sukupuoliseen suuntautumiseen vihjataan sillä, että roolissa on miesnäyttelijä (Juha Häkkänen).

Seitsenvitosten Martan ja Toivon (Katriina Hänninen ja Esko Vatula) puolivuosisatainen parisuhde olisi ihan oman näytelmänsä väärtti. Krogeruksella on paljon sanottavaa, ja hän on pyrkinyt sanomaan sen kaiken yhdellä kertaa sen sijaan että olisi keskittynyt jonkin päälinjan kehittelyyn ja käyttänyt enintä materiaalia viitekehyksenä.

Joskus siis käy niin, että asian tärkeys painaa enemmän kuin sen taiteellinen ilmiasu. Vaikka kokonaisuus leviääkin, näytelmän erillisosat ovat hienosti kirjoitettuja, huumoria unohtamatta. Rankkaa huumoria siinäkin, että Samuli Hallan lavastama vanhustenpidon huippuyksikkö muistuttaa ruumishuonetta, jonka teräksisissä kylmäkaapeissa ihmiset jo valmiiksi nukkuvat viime öitään.


Suna Vuori, Helsingin Sanomat 19.1.2008
IHMISARVON KAATOPAIKALLA HAISEE YKSINÄISYYS

Vanhukset ovat ongelmajätettä Anna Krogeruksen Kajaanissa syntyneessä näytelmässä

Samuli Hallan lavastus ei kiertele vaan sanoo suoraan: vanhainkoti on tuskin puolen askeleen päässä ruumishuoneesta.

Kätevintähän olisi, jos vanhusten – varsinkin niiden, jotka vaativat seuraa tai aktiivista huolenpitoa- sängyt voisi työntää suoraan kylmäkaappeihin, niin kuin Kajaanin kaupunginteatterin näyttämöllä tapahtuu. Samalla säästyisi naisvaltaisen matalapalkka-alan voimia esimerkiksi johonkin tuottoisampaan, koukuttavasti kaupallistettuihin empatiapalveluihin.

Anna Krogeruksen uusi näytelmä Kuin ensimmäistä päivää tarttuu lujalla kädellä painavaan sosiaalipoliittiseen aiheeseen: siihen, miten tämä aika ja yhteiskunta kohtelee vanhoja ihmisiä.

Lepolan hoitokoti on yksi monista loppusijoituspaikoista – tai niin kuin näytelmässä todetaan, ikiliikkujista, joissa asiakasvirta sen kuin kasvaa vaikka palvelu huononee.

Laitosvanhukset ovat pitkälti oman onnensa nojassa, ja irvokasta kyllä, saavat lämpöä lähinnä omista eritteistään. Jotkut ratkaisevat tuskallisen tilanteen elämällä muistoissaan, toiset vaalimalla huonekasveja tai yrittämällä surkastuvilla aisteillaan seurata maailman menoa.

Henkilökunta tekee parhaansa selviytymistaistelussa, jossa niin henkeä kuin ruumistakin kuormittavan työn tekijöitä on kroonisesti liian vähän ja työsopimus kirjoitetaan, jos kirjoitetaan, muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan.

Näytelmän päähenkilö on viisikymppinen Ritva, perushoitaja, joka on antanut kutsumustyölle lähes koko elämänsä ja terveytensä ja jonka kuntayhtymä vanhustenhuollon huippuyksikköohjelmineen palkitsee jättämällä työsopimuksen uusimatta.

Työtovereilla on omat taakkansa: kuka on rakkaudennälkäinen yksinhuoltaja, kuka ammatillisesti menestynyt mutta petetty vaimo, kuka hoitokodissa äitiään ikävöivä vammainen, kuka vanhustyössä traumatisoituva sivari, kuka työtön, kuka taas Sudanissa lääkäriksi koulutettu ja Suomessa vessoja siivoava maahanmuuttaja.

Kärjistyksistään ja aiheen ahdistavuudesta huolimatta Krogeruksen näytelmä on realistinen ja riemukkaasti todesta irtoava, hyytävän kriittinen ja emotionaalisesti lämmin.

Se ei ehkä ole taidokkaan kirjoittajansa paras teksti, mutta sen henkilöt ovat ihmisennäköisiä ja –kokoisia, puhuvat uskottavaa kieltä ja tekevät tunnistettavia asioita. Monet hahmot ja viittaukset ovat tuttuja kainuulaisille, mutta toimivat myös omillaan.

Olisikin kiinnostavaa nähdä Kuin ensimmäistä päivää tuoreeltaan jollakin helsinkiläisellä näyttämöllä. Tuntuu vaikealta uskoa, että poliittisesti näin ajankohtainen teatteriteko vaiettaisiin täällä samalla tavalla kuin Kajaanissa. Tai ehkä kainuulaiset vain reagoivat hitaammin?

Krogeruksen luotettu työpari, ohjaaja Irene Aho, ei hänkään ole tekstin kanssa ihan parhaimmillaan.

Vaikka näytelmän keskeiset hahmot, Irma Junnilaisen Ritva ja Juha Häkkäsen Taimi tekevät kovasti töitä puhaltaakseen tekstissä kytevät aiheet liekkiin, tässä onnistutaan vain ajoitttain.

Katsomon lämpötila on korkeimmillaan kohtauksissa, jossa ilmaisu rohkeimmin irtoaa realismista: yhteiskunnallisista aiheista räppäävät laitosapulaiset sekä katkera, lahjaton joulupukki ansaitsevat väliaplodinsa.

Oma lukunsa on näytelmän loppukohtaus, jossa Irma Junnilainen riisuu alistetun perushoitajan roolin (mikä helpotus!) ja puhuu yleisölle itsenään, kirjailijan suulla tosin.

Miltä näytämmekään me, meidän arkiset ilomme ja mahdoton valinnanvapautemme universumin mittakaavassa? Mikä on ihmisen arvo ja miten se mitataan?


Pirjo Nenola, Iisalmen Sanomat 17.12.2007
KOTOMAAMME KOKO KUVA

Ajankohtaisempaa teatteria ei voi olla kuin Anna Krogeruksen käsikirjoittama ja Irene Ahon ohjaama Kuin ensimmäistä päivää, joka kantaesitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa 8.12.2007. Joka sana näytelmässä on totta – ja valitettavasti usein kipeästi totta.

Kajaanissa tehdään edelleen huipputeatteria. Mukaan kannattaa varata nenäliina sekä naurun että kyynelten takia, niitä molempia katsojalle nimittäin on luvassa.

Kuin ensimmäistä päivää on näytelmä, jonka takia jaksaa uskoa, että taiteen keinoin pystyy vaikuttamaan – että se on lähtökohtaisesti jotakin muuta kuin tyhjänpäiväistä ajankulua. Sen avulla pystyy myös tuomaan hyvää mieltä siitä huolimatta, että aihe olisi pohjimmiltaan traaginen, niin kuin Krogeruksen kirjoittama näytelmä on.

Kuin ensimmäistä päivää lähestyy katsojaa kuin läheinen ihminen, jonka kohtaa arjessa. Luottamuksella tuo toinen voi purkaa pahaa mieltään, mutta samalla saa hyvät naurut, kun kurjuutta ryhtyy yhdessä ironisoimaan. Sitten jaksaa taas kulkea eteenpäin paremmalla tuulella.

Ollaan hoitokoti Lepolassa, ei missään tapauksessa vanhainkodissa, koska se ei ole poliittisesti korrektia. Vanhoja ollaan vasta tajuttomina ja sänkyyn kytkettyinä.

Lähemmäs kuusikymppinen perushoitaja Ritva on sellainen liian kiltti tavallinen suomalainen nainen, joka suostuu tekemään vielä yhden perättäisen työvuoron, koska muuten systeemi romahtaisi. Samanlaisia ritvoja on miestenkin joukossa, mutta ehkä enemmän naisten.

Ritva hihittää ujona silloinkin, kun ottaa ensiaskeleita työhyvinvointiin eli katsoo peilin edessä itseään ja määrittelee rajojaan. Kamelin selkä katkeaa vasta sitten, kun toinen yhtä kovalla työllä raskautettu palveluammattilainen tekee mokan eli ei pysty valvomaan Ritvan kehitysvammaista Arvo-poikaa surullisin seurauksin.

Terveydenhuollon kuntayhtymän miehet saavat kuulla Ritvalta suorat sanat, mutta eivät he tietenkään siitä välitä, koska 12 tuntia pitävät seniorivaipat eivät vielä ole omissa housuissa.

Keitä muita Lepolassa Ritvan osastolla on? Toinen pätkätyöläis-yksinhuoltaja Minna, joka elää tämän ajan luomaa harhaa jatkuvan seksin ja parinvaihdon välttämättömyydestä, ja on siksi useimmiten jossakin muualla kuin ylitöissä Ritvan tilalla. Kaksi sivaria, joista toinen on jo valmis lähtemään joko totaalikieltäytyjäksi vankilaan tai inttiin, koska molemmissa pääsisi helpommalla.

Sudanista lähtöisin oleva mamu (maahanmuuttaja) Adam, joka on lääkäri, mutta joka Lepolassa siivoaa vessoja, koska hänellä ei ole suomalaisia lääkärinpapereita. Ja koviksen roolia vetävä osastonhoitaja Seikku, jonka naamio putoaa vasta pikkujouluyön laskuhumalassa.

On tietenkin myös hoidettavat, nuo liikuttavat ja rasittavat yli seitsenkymppiset, joita välillä pestään kylmällä vedellä, koska energiaa on säästettävä 15 prosenttia. Viihteenä heillä on kahvinjuonti, lääkkeidenjakokierros ja vierailijoiden tarjoama tekotaide, koska henkilökuntaa rasittaa muun kiireen ohessa jatkuva lomakkeiden täyttämisvelvoite.

Eniten järjissään on 95-vuotias Taimi, jonka viinavarastosta vakavan masennuksen diagnoosin saanut Ritva saa tilapäistä helpotusta. Taimi tietää, että välillä kannattaa elää unelmissa. Hänelle lohdun tuo keikkamuusikko Eino Grön.

Irene Aho on tehnyt Kajaaniin hienon, eeppisen ohjauksen, joka on uskollinen Krogeruksen käsikirjoitukselle.

Lavastaja Samuli Halla on luonut näyttämölle näennäisen suloisen, mutta todellisuudessa äärimmäisen kylmän lavastuksen, joka kertoo vanhustenhuollon kaksinaismoralismista. Mirkka Saaren valosuunnittelu tukee vaikutelmaa.

Tiina Siltalan puvustus kertoo henkilöistä oleellisimman. Talvivaaran kaivosinsinööreillä esimerkiksi on kultaiset kypärät! Jori Tossavaisen äänisuunnittelu antaa katsojalle viitteitä henkilöiden todellisista tunteista.

Irma Junnilainen on oiva valinta Ritvan rooliin. Hän ilmentää juuri sellaista kiltin oloista naista, joka arastelee oman onnensa tavoittelemista ja haluaa hyvää kaikille. Hyvin itsetietoinen näyttelijä samassa roolissa olisi ollut katastrofi.

Näyttelijäryhmä on tilanteen tasalla ja vakuuttaa tekemisellään. Junnilaisen lisäksi keskeisimmät roolit tekevät Mika Silvennoinen sielukkaana, mutta kulttuurisia kömmähdyksiä tekevänä Adamina ja Juha Häkkänen mielenkiintoisen elämän eläneenä Taimina.

Eero Rannio osoittaa, että useita rooleja tekeväkin pystyy eläytymään saman näytelmän aikana hyvin erilaisten ihmisten todellisuuteen. Hän on yhtä uskottava nynnähtävänä sivari Kaidena, Ritva-äitiään tämän työpaikalta hädissään etsivänä Arvona kuin Adamin mamu-ystävänä Segonakin.

Kuin ensimmäistä päivää tuntuisi toimivan yhtä hyvin elokuvan käsikirjoituksena kuin näytelmänä. Pitäisiköhän Klaus Härön tarttua aiheeseen…


Eeva Kauppinen, Kaleva 16.12.2007
KYLMÄÄ VETTÄ VAAN VANHUSTEN NISKAAN

Anna Krogeruksen näytelmä osuu kipupisteeseen: emmekö rakasta toisiamme?

Rakastamme vääriä jumalia: työtä, omaisuutta ja oppia. Toistemme rakastamisen ja toisistamme välittämisen olemme unohtaneet.

Siltä näyttää Anna Krogeruksen uudessa näytelmässä.

Perushoitaja Ritva tekee hoitokoti Lepolassa työtä niska limassa, alistuu ja venyy. Hän on laitoksessa lähes ainoa, joka keskittyy olennaiseen: hoitoon ja hoivaan. Ritva on ryppynaamojen enkeli.

Muuten ympärillä pyörii melkoinen sirkus: parisuhdepujottelua, pätkäsopimuksia, hyvinvointikyselyjä, vuoronvaihtoja, ylitöitä, palavereja, vierailevia taiteilijoita ja älyttömiä säästökeinoja.

Kun hyvä ihminen lopulta pimahtaa, hän pitää Kainuun maakuntayhtymän asiantuntijoille vaippasulkeiset ja ärjyy: "minä olen perkele ollut ihmisen vierellä!"

Krogeruksen päähenkilö Ritva on yhteiskuntamme indikaattori ja tsunamivaroitus.

Tätä on odotettu: arjen makuista ja epähygieenistä teatteria, joka ravistelee tehotalouden yltiöitsekkäitä arvoja, hersyttelee maailmankuvan muutoksella ja raastaa sydäntä.

Kajaanissa asuvan näytelmäkirjailijan uutuus on viiltävän ajankohtainen, kiusallisen todellinen ja elämänviisaasti hauska.

Yleisön nyyhkeestä ja nyrkin heilutuksesta aistii, että se on tärkeä teko.

Kuin ensimmäistä päivää on hyppy laitosmurhista kirjoitettujen shokeeraavien uutisotsikoiden alle: hierarkiseen hoitokulttuuriin, kutsumuksen ja uhrautumisen ristivetoon, pillerin pyöritykseen ja epäinhimilliseen kiireeseen.

Krogeruksen luotto-ohjaajan Irene Ahon tulkinta ei ole sisäsiisti sosiaaliraportti vaan hidastuvasta aineenvaihdunnasta ammentava ihmissuhdekoktail ja yhden mielipuolisesti ahertavan naiseläjän amok-juoksu. Se suomii Suomea ja nauraa hellästi ikäihmisten jumittumille.

Kansanedustaja ja hoitotyöaktivisti Tarja Tallqvist on telkkarissa näyttänyt meille omat dementikkomme ja kroonikkomme. Suomalaisen teatterin lavalle tämän päivän vanhukset ja hoitotyöläiset nousevat nyt rytinällä ja vaativat tulla nähdyiksi muulloinkin kuin jouluna.

Lepolan hoitokodissa työskentelee värikästä väkeä. Ammattilaisten rinnalla hoitotyötä tekevät työllistettävät maahanmuuttajat ja siviilipalvelumiehet.

Sieltä suunnalta kajahtaakin järjestelmän kovin kritiikki. Siviilipalvelumies Mara (Perttu Hallikainen) heittää hyvinvointi-Suomessa säväyttävän sarkastisen repliikin, että vanhainkodit saadaan tuottamaan, kun ryppynaamoista tehdään saippuaa ja käsilaukkuja.

Kulttuurien törmäystä lihallistaa sudanilainen rastaletti Adam, jota esittää letkeästi Mika Silvennoinen.

Irma Junnilaisen Ritva on hieno ja riipaiseva tulkinta. Näyttelijä tavoittaa Ritvan kiltteyden, hiljaisen haavoittuvaisuuden ja nupulle nousevan itsetunnon. Junnilainen saa myös yleisön sympatiat.

Sairaanhoitaja Minna (Teija Töyry) on keskenkasvuinen äiti, joka naiiviuttaan käyttää Ritvaa pahiten hyväksi.

Johtajatason juoksulikkana näyttämöllä sauhuaa osastonhoitaja Seikku, jonka Satu Lipponen tekee tiukasti.

Vanhusten joukossa hehkuu kukkeimpana 95-vuotias Karjalan evakko Taimi. Siinä on Juha Häkkäselle kuningasrooli. Taimi hämmentää muutenkin heteroita kuvioita.

Äänisuunnittelija Jori Tossavaisen musiikkiteema leikkaa kohtaukset samalla tyylillä kuin amerikkalaisissa jännäreissä. Lavastajana vierailee Pelikaanimies-elokuvasta Jussi-palkittu Samuli Halla. Vanhukset nukkuvat Hallan lavastuksessa metallisissa ruumiskylmiöissä. Se on merkki siitä, että sotien yli selvinneiden vanhusten heimo odottaa poispääsyä.

Kuin ensimmäistä päivää avaa puhehanat heti kun itkulta pystyy.


Saija Nissinen, Kulttuurijulkaisu Artemix 14.12.2007
TUNTEMATTOMAT POTILAAT, SAIRASTUVAT HOITAJAT

Anna Krogeruksen uutuusnäytelmä räjäyttää silmille vanhustenhoidon alennustilan

Suomen teatterintekijöiden kärkikaartiin kuuluvan, nuoren näytelmäkirjailijan Anna Krogeruksen "Kuin ensimmäistä päivää" on aiheeltaan polttavan ajankohtainen: potilaiden ja henkilökunnan krooninen pahoinvointi Suomen hoitolaitoksissa. "Kuin ensimmäistä päivää " sai ensi-iltansa 8.12. Kajaanin kaupunginteatterissa, Irene Ahon ohjaamana.

Ensi-iltayleisö otti näytelmän vastaan tihentyvän tunnekuohun vallassa. Tämähän onkin totta, jokainen draamallinen asetelma, repliikit ja keskustelujen kulku on myös totta, vaikka ensi alkuun vaikutti siltä että kyse on absurdismista, liioittelevan ilmaisun teatterista.

Tämän näytelmän sydän ei ole komediaa, vaikka sen tilannekomiikka ja osuva sanailu naurattaa vähän väliä. Tämä näytelmä näyttää kansallisen tragedian, hoitoalan alennustilan, joka jatkuu ja syvenee.

Vanhustenhoitoa tehotaloudessa

Krogeruksen näytelmä käy härkää kiinni sarvista. Suomen vanhustenhoitoa on viime vuosikymmenet systemaattisesti rakennettu laitoshoidon varaan, samalla kun kilpailutalouden pelisäännöt ja kielellis-ideologinen jargon ovat ujuttautuneet syvälle sosiaalipolitiikkaan. Kehityksen tuloksena olemme monilta osin päätyneet hoitotyön perimmäisten tarkoitusten irvikuvaan.

Hoitotyön puutteista on tullut rakenteellisia: yksittäisten hoitajien tai hallinnollisten henkilöstöön kuuluvien ihmisten ääni ei kuulu. Työolosuhteistaan valittajia ei oteta tosissaan, työpaikan ongelmia psykologisoidaan ja selitetään henkilökohtaisen elämän vaikeuksista johtuviksi. Systeemi osaa siis ulkoistaa ongelmansakin!

Näytelmän tapahtumapaikkana on vanhusten hoitokoti Lepola. Krogerus vyöryttää näyttämölle järjettömyyksiä huokuvia tilanteita, joissa hoitajat kamppailevat yötä päivää kuin milläkin sotatantereella: jälleen takana yksi päivä ja yö, hilkulla oli että selvittiin. Hyökätäänkö ylhäältä jo huomenna, kuka saa pitää päänsä, työnsä ja henkensä?

Näytelmä antaa äänen sekä hoitajille että potilaille. Keskushahmoiksi nousevat Ritva, ahkera ja tunnollinen, viisikymppinen perushoitaja (Irma Junnilainen) ja hoitokodin potilas, entinen kerrossiivooja, 95-vuotias Taimi (Juha Häkkänen). Ritva ja Taimi jakavat hetkittäin, yön tunteina, toistensa tuskat ja ilot, tasavertaisina.

Ritvan perimmäinen tragedia on se, että hänen oma lapsensa on hoidettavana toisessa hoitolaitoksessa. Hän ei voi hoitaa omaa, kehitysvammaista poikaansa - hänen on käytävä töissä hoitamassa muita.

Lepolan hoidokki Taimi on huumorintajuinen ja terävävaistoinen vanha nainen. Taimi on osaston sielu, pomminpurkaja ja lohduttaja. Taimin fantasiat ja muistot pelmahtavat välillä eläviksi näyttämökuviksi muistuttamaan siitä, että jokaisen ihmisen sisällä on kokonainen elämä. Taimin yöllinen vakiovieras on tangokuningas Eino Grön (Esko Vatula), jonka hän on saattanut aivan oikeastikin aiemmin tuntea - kukas sen tietää! Ainakin Taimi on asiastaan varma, kun muistaa Eikkaa testamentissaankin.

Ritvankin sisältää leimahtelee –kaipuuta, iloa, ihastumisia - ja lopulta myös vihaa ja kapinaa. Ritvan monologit, joissa Ritva yksikseen kuivaharjoittelee rajojensa vetämistä työelämän ja sen loputtomien kehittämisohjelmien uuvuttamana, ovat hauskoja ja hirvittäviä yhtä aikaa. Ritvan uupumus ja raivo tiivistyvät hätähuudoksi järjellisemmän ja inhimillisemmän tulevaisuuden puolesta.

Näytelmän lopuksi pudotetaan tämäkin naamio - Irma Junnilainen tulee esiin Ritvan roolin takaa. Irma kertoo olevansa hämmentynyt, rikki, peloissaan. Irman pikku tarina citymarketin hedelmälaarien luona tapahtuneesta välikohtauksesta on koruton, itkettävä, ja hyvin kaikkien tunnistettava.

Johtajat pakenevat bunkkereihin

Hoitokodin arjen karikatyyrisin hahmo on osastonhoitaja Seikku (Satu Lipponen), johtoryhmän kokousten ja osaston arjen väliä viipattava , kivikasvoinen hahmo. Hänen maskinsa valahtaa hetkeksi vain pikkujoulussa –viinan voimalla, kuinka muutenkaan. Seikku on pahan ilman lintu, huonojen viestien tuoja, kyttä ja komentoora. Seikun selviytymiskeinona ahdistavista tilanteista on etäisyydenotto alaisiinsa.

Näytelmässä kuvataan myös hyvin osuvasti, miten henkilökunta on pysynyt jo pitkään sitäkin hiljaisempana, kun määräaikaiset työsuhteet ovat yleistyneet. Näytelmän hoitohenkilökunta on tietyin määräajoin keskenään kilpasilla siitä, kuka saa jatkaa, kuka ei, vaikka kaikkia tarvittaisiin, ja lisää.

Mamut ja muut tukityölliset

Hoitoalan henkilöstöpolitiikan kukkasia ovat myös tukityöllistettävät, sivarit ja maahanmuuttajat. Näytelmän "mamu" on Adam (Mika Silvennoinen). Adam on kotoisin Sudanista, jossa toimi lääkärinä. Adam on sosiaalinen, ahkera ja kielitaitoinen. Systeemin sääntöjen mukaan Adam kelpaa kuitenkin vain vessojen ja lattioiden kuuraajaksi ja siihenkin vain siksi, että hän on hoitokodille ilmaista työvoimaa, Adamin päivärahat kun tulevat talon ulkopuolelta.

Toisekseen, Adamin kautta kuvastuu se, että itse hoitotyön arjessa titteleillä ei ole merkitystä: parhaita hoitajia ovat ne, jotka kuuntelevat, pysähtyvät, auttavat. Sairaala-apulaiset ovat usein potilaiden kannalta tärkeimpiä henkilöitä.

Minne katosit, sotienjälkeinen Suomi?

Näytelmä väläyttää, yhden repliikin sisällä, esiin myös tämän vuoden mittaan Suomea järkyttäneet paljastukset hoitajien tekemistä potilassurmista ja niiden epäilyistä. Insuliinimurhaa emme näyttämöllä näe –olemmehan joutuneet kohtaamaan sen jo todellisuudessa. Yksi näytelmän kuolemista jää osin mysteeriksi - saamme nähdä sen omaisen epätoivoisena tuskana. Mitä hoidossa olleelle tapahtui todella?

Vasta tänä syksynä sairaanhoitajien lakkoase kaivettiin naftaliinista – parin vuoden päästä näemme, tulivatko tehyläiset nenästä vedetyiksi oman liittonsa toimesta, vai oliko palkkaneuvottelujen tuloksessa hurraamista. Rakenteellisia ongelmia potilaiden tai hoitajienkaan kannalta se ei ratkaissut. Olemme edelleen terveydenhuollon kriisissä.

Krogeruksen, Ahon ja koko upean näyttelijäkaartin luomaa esitystä voi hyvällä syyllä pitää merkitykseltään vähintään yhtä isona teatteritapauksena kuin kohuttua Kristian Smedsin uustulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta (ensi-ilta 27.11.2007, Suomen kansallisteatteri). Kun Smeds näyttää, miten miehistä yhteishenkeä saadaan nykypäivänä synnytettyä lähinnä riekkumalla kännissä urheilukilpailuissa ("Ihanaa, Leijonat, ihanaa!"), kysyy myös Krogerus yhteishengen perään. Minne katosi se Suomi jossa riitti väkeä, vanhuksia ei jätetty, toisista pidettiin huolta?


Veikko Heilala, Suomenmaa 13.12.2007
PÄIVIEN HELTEESSÄ JA ILLAN VIILEYDESSÄ

Kajaanin teatterissa kantaesitetystä Anna Krogeruksen näytelmästä "Kuin ensimmäistä päivää" voisi otsikoida myös: Näytelmä muistoista ja muistamattomuudesta, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, arvoista ja arvottomuudesta. Siis vuosilla venähtäneestä mutta arvossa alentuneesta ihmiselämästä.

Uutuusnäytelmä sijoittuu kotoisesti Kainuuseen, vanhusten hoitokoti Lepolaan.

Viisikymppinen perushoitaja Ritva (Irma Junnilainen) puurtaa kutsumusammatissa jatkuvien säästötoimien paineessa ilman vakituista työsopimusta.

Apulaisetkin ovat pätkätyöläisiä, sivareita, työllistettyjä, "mamuja" (maahanmuuttajia).

Velvollisuudentuntoinen Ritva ottaa toistenkin tehtäviä, uupuu työpaikallaan ja katastrofit seuraavat toistaan.

Hoidettavat vanhukset elävät muistojensa harhoissa, odottavat määräasemaa ja junanvaihtoa, rakkaita vastaanottajia, vaikka elämän pieksämäki on ohitettu kauan sitten.

Viimeisen pesulan tunnelmaa vahvistaa lavastajana vierailevan Samuli Hallan näyttämön sairaalansteriili käytävä, jonka alkoveista vanhukset ja muu tarpeellinen tarvittaessa vedetään ulos.

Henkilökunnan karnevaalirieha, Koskenkorvapullon inspiroima "Eino Grönin laulu", jopa lahjattoman joulupukin vierailu, peilaavat kiihtyvästä elämän karnevaalista putoamista.

"Kuin enimmäistä päivää" on käsiohjelman mukaan tragikomedia ja kyllä sen sokea reetakin huomaa.

Katsomosta kuului vain pidättyneitä naurun hyrähdyksiä, vaikka vanhusten jos hoitajienkin repliikeissä oli hykerryttäviä helmiä. Näin oli varmasti kirjoittajan ja ohjaaja Irene Ahon tavoitekin. Vanhuudelle ja väsymykselle voi hymyillä vain viisaasti ja rakkaudella, nykymenoa ihmetellen.

On monimutkainen ongelma saada hoitokodista tuottava. Ajankohtaisuutta näytelmässä on yli pursuen. Viisasta vanhuuttakin se puhuttelee, mutta enimmän sen toivoisi puhuttelevan ja pysäyttävän keskipäivän helteessä yhteiskuntaamme rakentavia.

"Elämme todellisuudessa, jossa sekä nuoret että vanhat tuntuvat musertuvan vaatimusten alle. Juoksemme kaikki samassa oravanpyörässä, mutta missä on sen moottori? Mitä lopulta juoksemme karkuun", kysyy Kajaanin teatterin kotikirjailijaksi tituleerattu dramaturgi Anna Krogerus.

* Laita se kuulokoje korvaasi, minulla on sinulle asiaa, joutui Lepolan hoitokodin vanhus toistuvasti huutamaan omassa hiljaisuudessaan elävälle miehelleen.

Ehkä tällainen viisaasti kirjoitettu näytelmä voi toimia kuulokojeena sukupolvien välillä, ihmiseltä ihmiselle.


Sinikka Viirret, Kainuun Sanomat 9.12.2007
KIPEITÄ JA KOOMISIA TARINOITA

Anna Krogeruksen koskettava uusi näytelmä on tiukasti kiinni tässä ajassa. Ei tarvitse olla kummoinen ennustajaeukko nähdäkseen, että Anna Krogerus on jälleen kirjoittanut näytelmän, jolla riittää lähivuosina vientiä. Onnekas se teatteri, joka ehtii seuraavaksi napata Kajaanissa kantaesityksensä saaneen tekstin.

Kuin ensimmäistä päivää antaa äänen niille ihmisille, jotka eivät tässä kustannustehokkuutta ja tuottovaatimuksia kumartavassa ajassa tule kuulluiksi.

Hyvälle ihmiselle ei tahdo enää olla tilaa, ja jos onkin, häntä käytetään sumeilematta hyväksi.

Ihanaa, Ritva, ihanaa! Näin tekee mieli huutaa, kun 56-vuotiaan perushoitajan malja valuu lopulta yli. Se viimeinen pisara ovat kuntayhtymän asiantuntijat, jotka pönäkkänä lähetystönä saapuvat onnittelemaan työyhteisöä - Lepola on nimittäin valittu ehdolle valtakunnalliseen vanhustenhuollon huippuyksikköohjelmaan.

Osastonhoitajan, pätkätyöläisten, siviilipalvelusmiesten ja yhden maahanmuuttajan eli mamun voimin pyöritettävässä Lepolassa käytössä ovat jo 12 tuntia hajun pitävät vaipat. Kuumaa vettä ei riitä kaikkien vanhusten pesuun, sillä maakunnallinen ekotekotempaus sanelee energiasäästön. Jokainen vessapaperirulla ja rasvapurkki on tilattava keskusyksiköstä. Paperisilppurinkin tehtävät on siirretty työntekijöille, joille on jaettu sakset.

Suomi sulkee vanhukset taloihin

Näytelmä antaa kolmivuorotyölle uuden merkityksen. Aamuun tullut työntekijä jatkaa päiväänsä siirtymällä joustavasti iltavuoroon ja valvoo vielä yönkin.

Ihmiset sitoutetaan työhön ihanteiden varjolla. "Tytöt" saavat kuulla tekevänsä arvokasta ja tärkeää työtä. Samaan aikaan heidän työsopimuksensa, sopparit, ovat katkolla, eikä vakkareita, vakinaisia saa palkata.

Sudanilainen lääkäri moppaa Suomessa jussineule päällä lattioita ja jynssää vessanpyttyjä. Vaikka mamun suomi kompastelee pitkiin vokaaleihin ja kaksoiskonsonantteihin, hän osaa ihmetellä , kuinka "täällä Suomissa on taloja, jonne vanha ihminen pannan, kun se ei jaksa enää vastusta, ja siellä suljetan kunnes kuolevat".

Barbeilla leikkivän lapsen suusta kuullaan totuus aikuisten elämäntavasta, johon kuuluvat kilpailu, nopeat autot, kauniit vähäpukeiset naiset, pikaliitot ja sukkelat erot.

Päivitellään ja porataan

Sanoilla sievistely, kiertoilmausten käyttö, on tätä aikaa. Vanhainkodista puhuminen on tabu. Lepolassa jopa vanhukset korjaavat sanan korrektiksi hoitokodiksi.

Liian sairaalamaiselta kuulostava raportti-sana on kielletty. Lepolassa aamupäivitellään ja iltapäivitellään, kuten teksti hersyttelee.

Nimet ovat paljastavia, kuten kokonaisbudjettia vartioivalla Raippaluodolla.

Vaikka näytelmässä on paikallisia herkkuja, ymmärtäminen ei ole sidoksissa Kainuuseen. Maahanmuuttajat on asutettu Otanmäkeen, jonne ei enää myöhällä kulje busseja.

Purettu Nevalaisen matkustajakoti ja sen entinen kerrossiivooja, 95-vuotias Taimi, kertovat ajasta, jolloin väkeä riitti ja jolloin tekevä ihminen oli arvossaan.

Maakunnan tulevaisuus on sidoksissa Talvivaaran nikkelikaivokseen, jonka kaivosinsinöörit vaihtavat vapaalle yökerhossa kuusenkoristeet kaulassa.

"Poratkaa minua katseillanne, pojat!" huutaa Aikuista naista karaokena hoilaava humaltunut ja työroolinsa löysännyt tiukka osastonhoitaja,

Näyttelijä riisuu roolinsa

Ohjaajan ja näytelmäkirjailijan, Irene Ahon ja Anna Krogeruksen, luistava yhteistyö välittyy esityksestä. Tulkinnassa on sanojen taakse ulottuvaa syvyyttä. Silläkin on merkityksensä, että Krogerus on tiennyt näyttelijät, joille hän tekstiä kirjoittaa. Tragikoominen dialogi istuu henkilöhahmojen suuhun.

Henkilöt eivät jää luonnostelluiksi ihmisiksi. Kullakin on oma kipeä tarinansa, johon katsojan on helppo uskoa. Näyttelijäntyö vakuuttaa.

Irma Junnilainen – osaava näyttelijä, joka ehti kokea työttömyyden ennen Kajaanin kaupunginteatterin pestiä! – on löytö perushoitajan rooliin. Hänen Ritvansa, hyvää kaikille tahtova, liiankin mukautuva nainen ja äiti, joutuu vielä kokemaan juoksevansa tyhjän päällä kuin rotkoon putoamistaan odottava aku ankka.

Junnilainen käyttää esityksessä myös näyttelijän puheenvuoron, riisuu roolinsa, kuten Leena Suomu pari vuotta sitten Kristian Smedsin Kolmessa sisaressa.

Junnilainen sanoo tuntevansa itsensä rikkinäiseksi, väsyneeksi ja hämmentyneeksi. Epilogi toimii luontevana siirtymänä, rajatilana, pois näytelmän maailmasta , missä Ritvan kohtalo piinaa katsojaa.

Samuli Hallan tehokas lavastus vie kirjaimellisesti viimeiselle pysäkille. Hoitokodin steriilit kaapit muistuttavat ruumishuoneen kylmiä lokeroita.


-950 - Kritiikit


Jussi Tossavainen, 8.2.2008 Helsingin Sanomat
Humoristinen hätähuuto Kajaanista Kainuussa voi tanssia, mutta voiko siellä elää?

KAJAANI. Joka tuutista tulee nyt Kemijärveä, mutta Suomen alasajo koskee koko maata ja erityisesti harvaan asuttua pohjoista. Kainuu on ollut karuimpia kipupisteitä. Jotkut osoittavat mieltään megafonein ja banderollein, mutta kajaanilainen

Kirsi Saastamoinen tekee sen huumorin ja tanssin avulla. Ja ihanasti tekeekin.

Kajaanilaisen Routa Companyn tanssiteoksen -950 nimi viittaa Kainuun vuoden 2006 muuttotappioon.

Saastamoinen "käväisi" Helsingissä opiskelemassa tanssitaiteilijaksi ja koreografiksi Teatterikorkeakoulussa, mutta ei jäänyt kasvukeskuksen imuun. Hän on yksi harvinaisista Kainuun paluumuuttajista. Kun hän 2001 palasi Kajaaniin, olivat kaikki ystävät jo muuttaneet pois. Myöhemmin syntyi halu käsitellä ongelmaa tanssiteatterin keinoin.

Kirpeänhauskassa teoksessa tanssii Saastamoisen lisäksi hänen näyttelijämiehensä Heikki Törmi.

Alussa pariskunta hölköttelee naiivissa kuusilavastuksessa ja samalla kuullaan ääniraidalta aitoja kainuulaisia mielipiteitä kotiseudustaan - erityisesti niiden poismuuttaneiden. Vaivihkaa liikekin muuttuu pakkomielteisemmäksi, sitkeäksi puskemiseksi läpi tasaharmaan. He ryömivät kuin heikoilla jäillä epätoivoisesti elinkeinon perässä.

Angst laukaistaan - onhan Kainuussa myös luonto, rauha ja liikkumatilaa.

Pariskunta tukeutuu ja käpertyy toisiinsa herkästi. Seuraavassa hetkessä vakavahenkinen teos nyrjähtääkin yhteiskunnalliseksi kabareeksi, jossa erityisesti näyttelijä Törmi pääsee herkuttelemaan.

Kysytään, mitä Kainuussa voi tehdä. No, ainakin tanssia. Ja käydä lääkärissä - tosin etävastaanotolla videokuvan välityksellä! Kouluunkin pääsee kahdeksankymmenen kilometrin päähän.

Kajaanin kunnanjohtaja visioi kaupungistaan Slow Cityä. Ja aivan kuten pääministerimme ehdottaa Kemijärven ratkaisuksi matkailua, Saastamoinen ja Törmi pohtivat Kainuun pelastajaksi erotiikan, erämatkailun ja oopperan yhdistämistä.

Saahan sitä kaikkea suunnitella! Siitä vaan paperikoneiden miehet strippaaviksi eräoppaiksi.

Yhtä voi sentään tehdä melkein kaikkialla - lapsia. Tämäkin pikku sivallus yhteiskunnan lihaan päättyy harmonisesti Pyhä perhe -idylliin, kun näyttämölle saapuu pariskunnan oma lapsi. Kainuunkin tulevaisuus on lapsissa.

En tiedä, onko tällä kannanotolla paljon vaikutusta kapitalismille alistuneisiin päättäjiin. Mutta on sentään tehty jotain, eikä vain vikisty tuvannurkassa.


-950
Johanna Tuukkanen,Savon-Sanomat 2.10.2008

Kirsi Saastamoinen -950 Routa-ryhmän vierailuesitys Sotkulla 1.10.

Routa-ryhmän vierailu Kuopiossa tanssin aluekeskusverkoston valtakunnallisen seminaarin yhteydessä oli mielenkiintoinen kommentti tanssin alueelliseen saatavuuteen ja saavutettavuuteen: Kirsi Saastamoisen koreografioima -950 on tanssiteos muuttoliikkeestä ja Kainuussa elämisen arjesta.

Teos sai alkunsa, kun Saastamoinen luki lehdestä, että Kainuun muuttotappio vuonna 2006 oli -950. Hän haastatteli satunnaisotoksella sataa Kainuuseen tai sieltä pois muuttanutta ihmistä. Osa haastattelumateriaalista kuullaan teoksen aikana.

Saastamoisen ja näyttelijä Heikki Törmin esittämä teos on sympaattinen ja lämminhenkinen. Esiintyjien olemuksessa ja vaatetuksessa on kotoista arkisuutta, mutta erityisesti tanssillisissa kohtauksissa heistä löytyy myös voimaa ja karismaa.

Teoksen aikana kuullaan nauhalta linnunlaulun ja veden solinan säestämänä ihmisten ylistävän kainuulaista luontoa, sen puhtautta ja jylhyyttä, hiljaisuutta, rauhaa, turvallisuutta, elämän kiireettömyyttä sekä kainuulaista ihmistä, joka haastateltavien mukaan on totinen, juro, rauhallinen, mukava, luotettava ja työteliäs.

Toisaalta puheessa toistuvat myös työpaikkojen ja -mahdollisuuksien vähyys tai puute, kateus, yksinäisyys sekä tietyllä tavalla ihmisen ikuinen kaipuu sinne missä ei ole. Näyttämöllä rekvisiittana ovat kaksi pahvikuusta, jotka yhdessä pitkälti luonnon äänistä koostuvan äänimaiseman kanssa korostavat luonnon läheisyyttä ja läsnäoloa arjessa.

Teoksessa on myös humoristinen "Mitä Kainuussa voi tehdä?" -jakso, jossa Törmi ja Saastamoinen esittävät ironisoiden aika julmiakin faktoja kainuulaisten elämästä. Koulumatka voi olla 80 kilometriä ja lähin lääkäri 42 kilometrin päässä. Toisaalta, he tuovat hauskasti esiin myös sen, että Kainuussa keski-ikäisellä miehelläkin on mahdollisuuksia ja aikaa tanssia, venytellä, lausua runoja ja nikkaroida linnunpönttöjä.

Teoksessa kuullaan myös Kajaanin kaupunginjohtajan Erkki Vähämaan puhetta slow city -ajattelusta, jossa kaupunkisuunnittelussa panostetaan asukkaiden hyvään oloon ja elämän kiireettömyyteen.

Teoksen lopussa Törmi esittää kahden viemäriputkenpätkän kanssa teorian ihmisestä fyysisenä, psyykkisenä, sosiaalisena ja henkisenä kokonaisuutena, joka yhdistettynä Saastamoisen herkkään tanssiin keikauttaa teoksen tietynlaisesta romantiikasta hieman patetian puolelle.

Loppu, jossa pariskunnan lapset tulevat näyttämölle, on koskettava, mutta myös ongelmallinen. Siinä jopa hieman moralisoiden kiteytyy idylli maaseudulla asuvasta heteroydinperheestä.

Olen nähnyt joitakin vuosia sitten Saastamoisen teoksen Kainuulainen päiväkirja. Kuten siinä, myös -950:ssä minua mietityttää, kuinka paljon teos itse asiassa vahvistaa jo olemassa olevia stereotypioita ja kuilua pääkaupunkiseudun tai suurten kasvukeskusten ja niin sanotusti autioituvan maaseudun välillä.

Teoksessa -950 ja etenkin Saastamoisen liikkeessä on läsnä uhoa, jonka kohdetta tai suuntaa en tunnista. Ehkä se kertoo tekijöidensä halusta hakea oikeutusta työlleen sekä valinnalleen asua ja sitoutua Kainuuseen. Minusta se on kuitenkin tarpeetonta, sillä eikö 2000-luvun Suomessa ole itsestään selvää, että korkeatasoista tanssitaidetta voi tehdä fyysisestä asuinpaikasta riippumatta.